Akateemisten täydennyskoulutus retuperällä
Julkaistu:
Elinikäinen oppiminen on paitsi työelämän, myös väestön ikärakenteen muutoksen myötä noussut yhdeksi keskeisimmistä suomalaisen koulutuksen puheenaiheista. Edellisen eduskunnan aikana mietintönsä työstänyt Parlamentaarinen aikuiskoulutustyöryhmä (2002) totesi, että aikuiskoulutuksen koko kenttää on tarkasteltava kokonaisuutena. Näin ei kuitenkaan ole kaikilta osin tapahtunut, vaan maahamme on luotu Noste-ohjelman myötä järjestelmä niille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa. Työryhmän ehdotuksia siitä, että aikuiskoulutuksen perusresursseja kohdennettaisiin aiempaa vahvemmin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen järjestämään aikuiskoulutukseen ei sen sijaan ole toteutettu, vaan etenkin yliopistot tarpovat aikuiskoulutuksessaan umpihangessa. Puutteita on niin koulutustarjonnan suuntaamisessa kuin erityisesti rahoituksellisesti.
Koska elinikäisen oppimisen “portaat” ovat akateemisilla puutteelliset, on työllistyminen vaikeaa erityisesti vanhemmilla, työelämän muutoksen myötä työttömäksi jääneillä akateemisen tutkinnon suorittaneilla. Johtamistyö ja laaja-alainen asiantuntijatyö vaatii jatkuvaa osaamisen päivittämistä, ja tällaisissa tehtävissä työskentelevät tyypillisesti akateemisesti koulutetut.
Ammatillinen lisäkoulutus korkeakoulutetuille on ollut liian sattumanvaraista ja ammattiryhmien väliset erot ovat suuria. Markkinaperustaisesti toimivat yliopistojen täydennyskoulutuskeskukset eivät nykymuodossaan tuota sellaista koulutusta, johon korkeasti koulutettujen olisi omaehtoisesti mahdollista osallistua. Koulutus on paitsi suuntautunut vain parin alan tarpeisiin myös aivan liian kallista yksilöiden itsensä ostettavaksi. Opetusministeriön keväällä työnsä päättänyt ns. opintosetelityöryhmä pohti ratkaisua täydennyskoulutuksen hintaongelmaan, muttei kuitenkaan löytänyt vastauksia, vaan keskittyi lopulta vapaan sivistystyön puitteissa tapahtuvan opiskelun mahdollisuuksien parantamiseen. Tämä sinänsä tärkeä osa-alue ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen ongelmia.
Yliopistojen täydennyskoulutuksen osanottajamäärät ovat olleet laskusuunnassa ja yliopistojen tarjoamien erikoistumisopintojen tarjonta puolittunut. Työnantajien panostus työntekijöidensä täydennyskoulutukseen on pysynyt useimmiten ennallaan, mutta erikoiselta tuntuu se, että koulutusta hankitaan yhä useammin muualta kuin yliopistojen täydennyskoulutustarjonnasta. Kun yliopistot toimivat maassamme korkeimman tutkimustiedon tuottajina, tuntuisi luontevalta, että juuri näiden tarjoamassa koulutuksessa voitaisiin uusin tutkimustieto yhdistää laadukkaasti työelämän tarpeisiin.
Keväisessä koulutuspoliittisessa selonteossa täydennyskoulutuksen rahoitukseen pureuduttiin toteamalla, että yliopistollisen täydennyskoulutuksen rahoituspohjaa vahvistetaan. Toivottavaa olisi, että tämä käsittäisi yliopistollisen täydennyskoulutuksen ottamisen valtion rahoituksen piiriin, jotta omaehtoinen osaamisen päivittäminen olisi mahdollista korkeasti koulutetuille. Ehdotettu yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten yhtiöittäminen ei kokonaisuudessaan ratkaise täydennyskoulutuksen ongelmia vaan saattaa jopa heikentää koulutusmahdollisuuksia aloilla, joilla työnantaja ei ole valmis maksumieheksi. Joissain tapauksissa yhtiöittäminen toki myös parantaisi toiminnan vapautta ja toimintaedellytyksiä. Merkittävintä koko asiassa - toiminnan formaaleista muodoista riippumatta - on kuitenkin itse ongelman, korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen surkean tilan ratkaiseminen. Lyhytaikaisiin työvoiman tarpeisiin on vastattu liian usein maassamme nostamalla korkeakoulujen aloituspaikkamääriä; parempi vastaus näihin olisi muunto-, lisä- ja täydennyskoulutustarjonnan saatavuuden parantaminen.
Simo Pöyhönen
koulutuspoliittinen asiamies
AKAVA ry
Kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutumaton.
