Arvoi­sat naiset ja miehet, hyvät maan­puo­lus­tus­kurs­siyh­dis­tyk­sen jäse­net ja muut läsnä­oli­jat.

Kiitän Korkeim­man Hallinto-oikeu­den presi­dentti Kari Kuusi­nie­meä kutsusta tulla puhu­maan tähän tilai­suu­teen. Maan­puo­lus­tus­kurs­siyh­dis­tys on arvos­tettu turval­li­suus­toi­mija suoma­lai­sessa yhteis­kun­nassa ja nämä tilai­suu­det tarjoa­vat mainion fooru­min ajan­koh­tai­seen ulko- ja turval­li­suus­po­liit­ti­seen keskus­te­luun. 

Laaja joukko eri alojen vaikut­ta­jia käyvät maan­puo­lus­tus­kurs­sit. Ymmär­rys turval­li­suu­desta ja koko­nais­maan­puo­lus­tuk­sesta vahvis­tu­vat kaikilla toimia­loilla. Siitä syntyy pienen Suomen vahvuus­te­kijä. 

Tasan neljä vuotta sitten puhuin tässä samassa tilai­suu­dessa turval­li­suu­desta. Olin juuri palan­nut Mosko­vasta minis­te­ri­ta­paa­mi­sesta. Huoli Venä­jän sisäi­sestä kehi­tyk­sestä kasvoi joka kerta tava­tes­sani Venä­jän minis­te­reitä ja virka­mie­hiä. Puti­nin otteet olivat koven­tu­neet vuosi vuodelta. 

Nyt tarkas­te­len Suomen ja Euroo­pan uutta turval­li­suus­po­liit­tista asemaa Ukrai­nan sodan aiheut­ta­mien muutos­ten seurauk­sena. 

Maan­tie­teestä johtuen Venäjä on aina ollut Suomen suurin ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan haaste. Venä­jän sisäi­nen kehi­tys on ennus­ta­nut ulkoista kehi­tystä ja heijas­tusta naapu­rei­densa turval­li­suu­teen. Näin on tapah­tu­nut jo usei­den vuosi­sa­to­jen ajan. 

Histo­rian­tut­ki­muk­sen kautta näemme jälki­kä­teen yhä selvem­min, kuinka Venä­jän kehi­tys­ku­lut ovat olleet sidok­sissa suurem­piin kansain­vä­li­siin tapah­tu­miin tai koti­maan sisäi­siin levot­to­muuk­siin.

Tsaa­rien aikana näimme auto­no­mian vahvis­tu­mi­sen aika­kausia, joita heti seurasi venä­läis­tä­mi­sen ja vihan aika­kau­det. Neuvos­to­lii­ton stali­nismi heijas­tui meille sotina, Hrust­he­vin suoja­sää lien­ny­tyk­senä. Gorbatsho­vin pere­stroika antoi vapautta ja avoi­muutta, joka lopulta johti Neuvos­to­lii­ton hajoa­mi­seen. 

Nyt 2000-luvulla Putin on määrä­tie­toi­sesti ja julki­sesti raken­ta­nut uutta Neuvos­to­liit­toa ja pyrki­nyt palaut­ta­maan Euroop­paan kylmän sodan aikaista turval­li­suus­jär­jes­tystä ja etupii­ri­ja­koa. 

Venä­jän hyök­käys­sota heiken­tää Euroo­pan ja Suomen turval­li­suutta pitkä­kes­toi­sesti. Venäjä on selvästi haluk­kaampi otta­maan suurem­pia ja vaaral­li­sem­pia riskejä. 

Vaikka uhka ei tällä hetkellä kohdistu välit­tö­mästi meihin, eska­laa­tion vaarat ovat yhä ilmassa. Itä-Euroo­passa tai Itäme­ren alueella tapah­tuva soti­laal­li­nen konflikti vaikut­taisi Suomeen. Suomen on myös varau­dut­tava siihen, että soti­laal­lista voimaa kohdis­tet­tai­siin yksi­no­maan Suomea vastaan, vaikka tämä onkin epäto­den­nä­köistä.

Edel­li­nen suuri murros­kohta ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa oli 1990-luvulla. Neuvos­to­lii­ton romah­ta­mi­nen, YYA-sopi­muk­sen irti­sa­no­mi­nen, EU-jäse­nyys ja puolus­tuk­sen kansain­vä­li­set aske­leet Nato-kump­pa­nuu­den myötä, merkit­si­vät 1990-luvulla uuden ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan aika­kautta. Suomi oli askel­ta­nut länteen jo vuosi­kym­me­niä EEC sopi­muk­sien ja muiden läntis­ten järjes­te­ly­jen kautta. Mutta 90-luvun alku oli silti selkeä murros­kohta sotien jälkeen harjoi­tet­tuun ulko- ja turval­li­suus­po­li­tiik­kaan. 

Nyt on käyn­nissä uusi murros. Kylmän sodan jälkeen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan pila­reina ovat olleet oma puolus­tus, länti­nen inte­graa­tio ja kump­pa­nuu­det, Venäjä-suhde ja kansain­vä­li­nen yhteisö oikeu­del­li­sine normei­neen.

Venä­jän hyök­käys romutti Suomen Venäjä-suhteen ja kansain­vä­li­sen oikeu­den ja YK:n toimin­ta­ky­vyn. Suomen Venäjä-suhteessa oli pitkään ajatuk­sena, että Suomi kyke­nee joten­kin sääte­le­mään Mosko­van lämpö­mit­ta­ria ja luot­ta­musta omalla käytök­sel­lään ja kahden­vä­li­sellä erityis­suh­teella. Siksi ei tarvita soti­laal­lista liit­tou­tu­mista. Tältä ajat­te­lulta on pudon­nut pohja pois. 

Uudessa ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa naamiot on riisuttu. Puolus­tus­po­li­tiikka ja koko­nais­tur­val­li­suus nouse­vat ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan keski­öön. Turval­li­suus­po­li­tii­kan kautta peila­taan jatkossa yhä useampi poli­tii­kan sektori. Ener­gia, tieto­ver­kot, kiin­teis­töt, vapaa­kauppa ja niin edel­leen. 

Jatkossa Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tiik­kaa idän suun­taan harjoi­te­taan yhä enem­män Naton ja EU:n kautta, yhä vähem­män kahden­vä­li­sesti. Linja­ve­dot ja vaikut­ta­mi­nen tapah­tu­vat kasva­vassa määrin Naton ja EU:n sisällä. Henki­lö­ve­toi­suus vähe­nee ja länti­senä jouk­ku­eena toimi­mi­nen koros­tuu. 

Meidän tulee ymmär­tää maail­maa ja liit­to­lais­ten turval­li­suusint­res­sejä yhä parem­min. Muutok­sesta huoli­matta, ulko­po­li­tii­kan perus­tus­lail­li­siin toimi­val­tuuk­siin ei ole nähdäk­seni akuut­tia muutos­tar­vetta. 

Suomen uusi puolus­tus­po­li­tiikka perus­tuu kolmeen pila­riin. Vahva oma puolus­tus, puolus­tusyh­teis­työ kump­pa­nei­den kanssa ja soti­laal­li­nen liit­tou­tu­mi­nen. Nämä kaikki vahvis­tu­vat Nato-jäse­nyy­den myötä. Viime viikolla julkaistu USA-puolus­tusyh­teis­työ on esimerkki syve­ne­vistä kump­pa­nuuk­sista, jotka vahvis­ta­vat turval­li­suut­tamme enti­ses­tään. 

Vaikka olem­me­kin olleet Naton lähei­nen kump­pani jo pitkään, moni asia Suomen turval­li­suus­po­liit­ti­sessa asemassa myös muut­tuu. Kynnys Suomeen kohdis­tu­vaan aggres­sioon nous­see. Nykyi­sistä kump­pa­neis­tamme tulee liit­to­lai­siamme, jotka ovat sitou­tu­neet tuke­maan meitä soti­laal­li­sessa konflik­tissa ja toisin päin. Naton piirissä laadi­taan eril­li­set suun­ni­tel­mat Suomen puolus­ta­mista varten.

Suomen prio­ri­tee­tit ja rooli Natossa lähte­vät luon­nol­li­sesti maan­tie­teel­li­sestä sijain­nis­tamme ja suori­tus­ky­vyis­tämme. Venä­jän uhka ja Pohjoi­sen Euroo­pan turvaa­mi­nen niin Itäme­rellä kuin Arkti­sella alueella ovat meille avain­läh­tö­kohta. Naton vuoden 2022 stra­te­gi­sessa konsep­tissa keski­ty­tään muun muassa soti­laal­li­sen pelot­teen vahvis­ta­mi­seen, ja tähän meillä on paljon annet­ta­vaa.

Oman koko­nai­suu­tensa Natossa muodos­taa ydin­a­se­po­li­tiikka, josta Suomessa ei ole vielä kovin­kaan paljon tois­tai­seksi puhuttu. Nato-maana tulemme osaksi Naton ydin­a­se­puo­lus­tusta, ja siksi meidän on opetel­tava puhu­maan ja teke­mään päätök­siä myös ydin­a­seista. Jäsen­maana sitou­dumme Naton linjauk­siin koskien ydin­a­sei­den roolia osana Naton pelo­tetta.

Käytän­nön tasolla meidän on päätet­tävä osal­lis­tu­mi­ses­tamme liit­to­kun­nan ydin­a­sei­den suun­nit­te­lu­ryh­mään, jossa pohdi­taan ydin­pe­lot­teen peri­aat­teita. Tämä ei tarkoita, että Naton ydin­a­seita tulisi Suomeen, mutta silti meidän on toden­nä­köi­sesti määri­tel­tävä suhtau­tu­mi­semme ydin­a­sei­den logis­tiik­kaan suhteessa Suomen suori­tus­ky­kyi­hin ja aluei­siin. Tarvit­semme tätä varten alan ammat­ti­lai­sia ja osaa­jia osaksi minis­te­riöi­tämme ja muita keskei­siä päätök­sen­te­koe­li­miä.

Perin­tei­sesti Suomen ydin­a­se­po­li­tiikka on painot­ta­nut aserii­sun­taa. Nyt meidän on myös osal­taan opit­tava pitä­mään ydin­a­seita oman turval­li­suus­po­li­tiik­kamme osana. Viime viik­koina rans­ka­lais­ten ja brit­tien tapaa­mi­sissa on tullut selvästi esiin, että myös uusilta jäsen­mailta edel­ly­te­tään linjaa ja ymmär­rystä ydin­a­se­suo­jan osalta. 

Viime kädessä Naton ydin­a­se­sa­teen­varjo on vahvin pidäke sille, ettei Venäjä kohdista aggres­sio­taan jäsen­mai­hin edes taval­li­sin asein. Tämä on erityi­sen tärkeä ymmär­tää, kun Venäjä käyt­tää vaaral­lista ydin­a­se­re­to­riik­kaa Ukrai­nassa.

Mitä tulee tule­van jäse­nyy­temme sisäl­töön, koen vielä olen­nai­seksi muis­tut­taa, ettemme voi Suomessa unoh­taa Naton krii­sin­hal­lin­ta­toi­mia tai yhteis­työ­va­raista turval­li­suutta. 

Niiden huomioi­mi­nen on tärkeä osa tule­vaa Nato-poli­tiik­kaamme varsin­kin suhteessa niihin jäsen­mai­hin, joiden pääasial­li­set uhka­ku­vat koske­vat terro­ris­mia tai Euroo­pan epäva­kaata etelä­naa­pu­rus­toa. Suomi ei voi olla Natossa vain yhden asian jäsen. 

Kyse ei olekaan vain siitä, mitä Nato antaa meille vaan myös siitä, mitä me annamme toisille Nato-maille. Meidän on päätet­tävä, miten osal­lis­tumme Naton rauhan ajan yhtei­sen puolus­tuk­sen tehtä­viin. 

Näitä tehtä­viä ovat esimer­kiksi Naton soti­laal­li­nen läsnä­olo ja yhtei­nen ilma­val­vonta Baltiassa. Soli­daa­ri­suutta on tarpeen osoit­taa kaik­kiin ilman­suun­tiin.

Nato-jäse­nyy­den mukana tuomien muutos­ten ohella on kiin­ni­tet­tävä huomio Suomen kansal­li­sen maan­puo­lus­tuk­sen kehi­tys­tar­pei­siin. Naton jäsen­maana Suomi päät­tää jatkos­sa­kin soti­laal­li­sen maan­puo­lus­tuk­sen toteut­ta­mis­pe­ri­aat­teista, eikä jäse­nyys esimer­kiksi tarkoita ylei­sestä asevel­vol­li­suu­desta luopu­mista. 

Yhtä lailla se ei kuiten­kaan tarkoita, etteikö meidän tulisi jatkos­sa­kin kehit­tää omaa puolus­tus­tamme. Naton jäse­nenä Suomen yksi tärkein tehtävä on edel­leen kansal­li­sen puolus­tus­ky­vyn yllä­pi­tä­mien, mihin Pohjois-Atlan­tin sopi­muk­sen kolmas artikla meitä myös velvoit­taa. 

Aiem­masta poike­ten kansal­lista kykyä kehi­te­tään, ei ainoas­taan kansal­li­sista lähtö­koh­dista käsin, vaan myös liit­to­kun­nan tavoit­teet huomioi­den.

Olemme nyt kahden kulu­neen vaali­kau­den aikana toteut­ta­neet merkit­tä­viä uudis­tuk­sia, kun kahden puolus­tus­haa­ran pääjär­jes­tel­mät, Ilma­voi­mien Hornet-moni­toi­mi­hä­vit­tä­jät ja useita Meri­voi­mien alus­luok­kia, pois­tu­vat käytöstä 2020-luvulla lähes saman­ai­kai­sesti. 

Näiden tilalle hankit­ta­vat uudet suori­tus­ky­vyt muodos­ta­vat merel­li­sen suori­tus­ky­vyn ja ilma­voi­mien rungon ja niiden on tarkoi­tus olla käytössä 2050-luvulle asti. Korvaa­vat suori­tus­ky­vyt ovat käytössä vuosi­kym­me­nen lopulla.

Työ Suomen puolus­tuk­sen yllä­pi­tä­mi­seksi ei kuiten­kaan lopu tähän. Muut­tu­neen turval­li­suus- ja toimin­taym­pä­ris­tön seurauk­sena puolus­tus­ky­kyä kehi­te­tään nopeu­te­tulla aika­tau­lulla puolus­tuk­seen osoi­te­tuilla lisä­re­surs­seilla. 

Ennen kaik­kea näemme Ukrai­nassa, miten perin­teis­ten maavoi­mien ja tykis­tön merki­tys on edel­leen keskei­nen osa moder­nia sodan­käyn­tiä. Meille Venä­jän raja­maana tämä on tärkeä muis­tu­tus siitä, että maavoi­mien on oltava jatku­vasti huip­pu­kun­nossa ja isku­ky­kyi­siä. Puolus­tus­ky­vyn kehit­tä­mi­sessä painot­tuu 2020-luvun lopulta alkaen maapuo­lus­tuk­sen laaja-alai­nen vahvis­ta­mi­nen. Tällöin katset­tamme on syytä kään­tää kohti maavoi­miemme kehit­tä­mistä.

Maavoi­mien keskeis­ten järjes­tel­mien elin­kaa­rien päät­ty­mi­nen sekä toimin­taym­pä­ris­tön vaati­muk­set 2030-luvulla edel­lyt­tä­vät maapuo­lus­tuk­sen uudis­ta­mista 2020-lopulta alkaen. 

Mieles­täni olisi kohtuul­lista, että perus­tai­simme ensi vaali­kau­della uudel­leen niin sano­tun ”Kaner­van ryhmän” pohti­maan Puolus­tus­voi­mien kehi­tys­tar­peita lähi­tu­le­vai­suu­den osalta, varsin­kin maavoi­mien suori­tus­ky­vyt huomioi­den. 

Kysee­seen tulee myös Suomen puolus­tus­bud­je­tin tarkas­telu. Tiedämme hyvin, miten Naton jäsen­mai­den yhtei­sesti hyväk­syt­tynä tavoit­teena on käyt­tää puolus­tuk­seen vähin­tään 2 % BKT:sta. Suomen osalta tavoite täyt­tyy tällä vuosi­kym­me­nellä hävit­tä­jä­han­kin­nan rahoi­tuk­sesta johtuen.

Tason yllä­pi­tä­mi­nen edel­lyt­tää kuiten­kin uusia poliit­ti­sia päätök­siä ja merkit­tä­vää lisä­ra­hoi­tusta verrat­tuna aikai­sem­paan puolus­tus­me­no­jen perus­ta­soon. Meidän on ajan­mu­kai­sella ja riit­tä­vällä puolus­tus­bud­je­tilla vies­tit­tävä Naton suun­taan otta­vamme liit­to­kun­nan yhtei­sen turval­li­suu­den ja oman maan­puo­lus­tuk­semme tosis­samme. Nato-jäse­nyy­den muka­naan tuomia linjaus­tar­peita varten on syytä perus­taa parla­men­taa­ri­nen työryhmä.

Tällä vaali­kau­della Suomi on hake­nut Nato-jäse­nyyttä, mutta seuraa­valla vaali­kau­della alkaa toden teolla iso työ jäse­nyy­den yhteen­so­vit­ta­mi­seksi ja imple­men­toin­niksi. Edes­sämme on siis keskei­nen tehtävä luoda Suomen Nato-poli­tii­kan konkreet­ti­set suun­ta­vii­vat ja sisältö. 

Vaikka meillä on koke­musta kump­pa­nuusyh­teis­työstä, on selvää, että kohtaamme uuden ajan puolus­tus­po­li­tii­kas­samme. Meidän on toisin sanoen opit­tava talon tavoille. Kyse on aikaa vievästä vuosien projek­tista, jota raken­ne­taan pala kerral­laan muut­tu­vassa turval­li­suusym­pä­ris­tössä. 

Viime kädessä Suomen ja Naton stra­te­gi­set intres­sit ovat isossa kuvassa yhte­ne­väi­set, eikä meillä ole syytä odot­taa suuria risti­rii­toja jäse­nyy­temme myötä. Suomessa on kuiten­kin opit­tava puhu­maan puolus­tus­po­li­tii­kasta uudella tavalla – sellai­sella, joka ottaa sekä meidän omat että laajem­min Naton intres­sit huomioon. 

Tämä liit­tyy tapaamme vies­tiä esime­riksi pelot­teesta, ydin­a­seista, harjoi­tus­toi­min­nasta ja ylipää­tään koko liit­to­kun­nan tavoit­teista. Emme tee turval­li­suus­po­li­tiik­kaamme vain puhtaasti Suomi-kärjellä vaan meidän on ymmär­ret­tävä, miten yhte­näi­nen stra­te­gi­nen vies­tintä ja tarvit­taessa voiman­näyttö ovat tärkeitä Naton yhte­näi­syy­den ja samalla oman turval­li­suu­temme kannalta.

Ajat­te­lu­ta­pamme uudis­tu­mi­nen toteu­tu­nee asteit­tain luon­te­vasti sen myötä, kun osal­lis­tumme täysi­mää­räi­sesti Naton toimin­taan. Seuraava halli­tus­oh­jelma ja sitä seuraava valtio­neu­vos­ton puolus­tus­se­lon­teko anta­vat ensim­mäi­set mahdol­li­suu­det Nato-Suomen puolus­tus­po­li­ti­kan linjaa­mi­seen.

Sodilla ja erityi­sesti niiden loppu­tu­lok­silla on aina suuri vaiku­tus uuteen turval­li­suus­jär­jes­tyk­seen. Yleensä veris­ten sotien jälkeen on pyritty raken­ta­maan uusi turval­li­suus­jär­jes­tys. Siis jonkin­lai­nen järjes­telmä kansain­vä­li­siin suhtei­siin, miten sodat välte­tään.  

Vuoden 1648 West­fa­le­nin rauhasta alkoi raken­tu­maan nyky­muo­toi­nen kansain­vä­li­sen oikeu­den järjes­telmä. Kaupun­ki­val­tioi­den, moni­kan­sal­lis­ten impe­riu­mien ja kirkon varjosta työn­tyi­vät esiin kansal­lis­val­tiot. Valtiot ja niiden selkeät alueel­li­set rajat tuli­vat osaksi kansain­vä­listä järjes­tel­mää. Pyrit­tiin luomaan keski­näis­riip­pu­vuutta, estä­mään yhden­kään valtion nouse­mista liian vahvaksi ja näin estä­mään sotia. 

Napo­leo­nin sotien jälkeen Wienin kongres­sissa vuonna 1815 raken­net­tiin uusi valta­ta­sa­paino Euroop­paan. Ensim­mäi­sen maail­man­so­dan jälkei­sissä neuvot­te­luissa taas sovit­tiin Kansain­lii­tosta. Kansain­liitto epäon­nis­tui sodan estä­mi­sessä ja erotti Saksan ja Neuvos­to­lii­ton. 

Kansain­liitto loi myös joil­le­kin suoma­lai­sille sini­sil­mäi­sen illuusion ulko- ja turval­li­suus­po­liit­ti­seen ajat­te­luun. Manner­hei­min puolus­tus­neu­vos­ton suosi­tuk­set puolus­tuk­sen vahvis­ta­mi­sesta laimin­lyö­tiin ja luotet­tiin laki­kir­jan voimaan idän uhkaa vastaan. Kansain­vä­li­sen oikeu­den toteu­tu­mi­nen vaatii aina suur­ten maiden yhtei­sen tahto­ti­lan. Jos suuret halua­vat, normit ovat vain hidaste, mutta eivät este. 

Toisen maail­man­so­dan jälkeen luodut raken­teet ovat olleet onnis­tu­neita. YK, EU, ETYJ ja NATO ovat luoneet Euroop­paan valtioi­den väli­sen järjes­tel­män, joka on anta­nut euroop­pa­lai­sille kansoille histo­rial­li­sen pitkän rauhan ajan. Toisen maail­man­so­dan jälkei­nen kansain­vä­li­sen oikeu­den rakenne lähti siitä, että jokai­nen valtio on itse­näi­nen ja rajat ovat louk­kaa­mat­to­mia. 

Tämä muutti sen ajat­te­lu­ta­van, jossa suur­val­lat saivat sopia toisen kansan kohta­losta. Suoma­lai­set olivat tähän jo tottu­neet, oli sitten kyse Tilsi­tin sopi­muk­sesta, Molo­tov-Ribbent­rop -sopi­muk­sesta tai muista kansamme kohta­loa määrit­tä­neistä sopi­muk­sista. 

EU:n rooliksi muodos­tui Euroo­pan poliit­ti­nen ja talou­del­li­nen kehi­tys. Nato huolehti soti­laal­li­sesta turval­li­suu­desta. Ja Helsin­gin 1975 asia­kir­jasta ponnis­ta­nut ETYJ loi norma­tii­vista yhtei­sym­mär­rystä turval­li­suu­desta. 

Neuvos­to­lii­ton romah­ta­mi­sen jälkeen lännen valtasi sini­sil­mäi­nen usko demo­kra­tian ja vapau­den voit­to­ku­lusta. Oikeus­val­tion, mark­ki­na­ta­lou­den ja demo­kra­tian uskot­tiin etene­vän Venä­jällä itses­tään. 

Keskei­seksi pohja­vir­raksi raken­net­tiin talou­den ja ener­gian keski­näis­riip­pu­vuus. Toisen maail­man­so­dan jälkeen Länsi-Euroo­pan valtiot kytket­tiin ener­gian ja talou­den keski­näis­riip­pu­vuu­teen. Rauhan aikaa haet­tiin inte­graa­tiosta ja siinä on erin­omai­sesti onnis­tuttu. Euroo­pan yhteisö ja myöhem­min EU ovat tuoneet rauhan Länsi-Euroo­pan maiden välille. 

Inte­graa­tion ajatusta sovel­let­tiin myös Neuvos­to­liit­toon ja Venä­jään. Saksan Willy Brandt aloitti 1970-luvun alussa kuului­san Ostpo­li­ti­kin. Saksaa ja sitä kautta laajem­min Euroop­paa kytket­tiin ener­gia­verk­ko­jen kautta Neuvos­to­liit­toon. 2000-luvulla Saksa vahvisti tätä riip­pu­vuutta ener­gia- ja turval­li­suus­po­liit­ti­silla virheil­lään. USA:n ja Baltian maiden varoi­tuk­set kaikui­vat kuuroille korville.

Usko keski­näis­riip­pu­vuu­teen jatkui näihin päiviin saakka, vaikka tosi­asiat ovat jo pitkään olleet luet­ta­vissa. Puti­nin askel­lus on ollut määrä­tie­toista ja aikeet on julkaistu puheissa ja julki­sissa asia­kir­joissa. 

2000-luvun alussa oikeus­lai­tosta, mediaa ja talous­e­lä­mää otet­tiin Krem­lin kont­rol­liin. Valtaa keski­tet­tiin myös alue­hal­lin­noilta Krem­liin. Vuoden 2011 miele­no­soi­tus­ten jälkeen kont­rolli koveni inter­ne­tin, sanan­va­pau­den ja jour­na­lis­min osalta. Putin pelkäsi yhä enem­män Itä-Euroo­pan väri­val­lan­ku­mous­ten ja 2011 Arabi­ke­vään rantau­tu­mista myös Mosko­van kaduille. 

Sisäi­sen kont­rol­lin vahvis­tuessa, Venä­jän ulkoi­nen aggres­sio koveni vuosi vuodelta. Vuosi­tu­han­nen alussa Tshetshe­nian sota, 2008 Geor­gia, 2014 hyök­käys Ukrai­nan Krimille, 2015 Syyri­aan sivii­lejä pommit­ta­maan ja nyt suur­sota koko Ukrai­nassa. Heik­kou­den tilassa ollei­den asevoi­mien kasvat­ta­mi­nen alkoi vuodesta 2008, Puti­nin kuului­san Munc­he­nin puheen jälkeen. 

Venä­jän sota­voi­mien kasvat­ta­mi­nen tapah­tui ener­gia­tu­loilla – hyvin pitkälti lännen rahoit­ta­mana. Venä­jällä voidaan katsoa olevan yhteis­kun­nan hiljai­nen sopi­mus elin­ta­son noususta ja hallit­si­jan vapau­desta koviin ottei­siin koti­maassa ja ulko­mailla. Tämä kaikki rahoi­tet­tiin pääosin ener­gia­tu­loilla. Siis tämä­kin hyvin pitkälti lännen rahoit­ta­mana. 

Neuvos­to­lii­ton hajoa­mi­nen muutti Euroo­pan turval­li­suus­jär­jes­tyk­sen. Sakso­jen yhdis­ty­mi­nen ja Itä-Euroo­pan maiden askel­lus Euroo­pan unio­niin ja Natoon loivat uuden raken­teen koko mante­reelle. 

Myös Suomen 1990-luvun ratkai­sut vauh­dit­ti­vat uutta järjes­tystä. YYA-sopi­muk­sen irti­sa­no­mi­nen, EU-ratkaisu ja Nato-kump­pa­nuu­den aloit­ta­mi­nen käyn­nis­ti­vät uuden turval­li­suu­den aika­kau­den myös Suomelle. Venä­jän etupii­riin kuulu­neet maat saivat läntis­ten insti­tuu­tioi­den suojaa. 

Putin vaati noin vuosi sitten joulu­kuussa tämän kolmen­kym­me­nen vuoden kehi­tyk­sen peruut­ta­mista. Hän halusi uutta etupii­ri­ja­koa ja sitä kautta vanhaa venä­läistä turval­li­suus­jär­jes­tystä Euroop­paan. Euroo­pan maiden suve­re­ni­teet­tia ja omaa päätös­val­taa olisi pitä­nyt rajata Venä­jän turval­li­suusint­res­sien takia. Nämä vaati­muk­set koski­vat osit­tain myös Suomea. 

Vaati­muk­set olivat vaka­via, mutta eivät tietys­ti­kään uusia. Neuvos­to­liitto oli tehnyt samaa vuosi­kym­me­niä – viimeis­tään Jaltan kokouk­sesta 1944 lähtien. Ja kylmän sodan jälkeen saman suun­tai­sia esityk­siä oli kuulu­nut jo pidem­pään. Muun muassa Venä­jän presi­dentti Dimitri Medve­dev esitti uutta turval­li­suus­jär­jes­tystä Euroop­paan jo vuonna 2009. 

Nyt uutta oli se, että sota alkoi näyt­tä­mään jopa toden­nä­köi­seltä. 

Venä­jän käyn­nis­tämä sota muut­taa Euroo­pan turval­li­suutta pitkäksi aikaa. Sodan loppu­tu­lok­sesta ei vielä tiedetä, mutta jo nyt nähdään kehi­tys­kul­kuja, joista tulee uuden turval­li­suus­jär­jes­tyk­sen raken­ne­ma­te­ri­aa­lia. 

Ensin­nä­kin, länsi yhdis­tyi Venä­jää vastaan. Läntis­ten maiden yhte­näi­syys on ollut poik­keuk­sel­li­sen vahvaa ja vaikut­ta­vaa. On ymmär­retty, miten suurista panok­sista pela­taan. Länti­sen yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­sen ydin­asioista. 

2000-luvulla nähdyt hajaan­nus­ten vuodet ovat unoh­tu­neet. Länsi­maat myös otti­vat kovat keinot oikeasti käyt­töön. Venä­jän ja länsi­mai­den välille piir­tyy pitkäksi aikaa kova raja. Ener­gia, turismi ja muu keski­näis­riip­pu­vuus menee nyt jäihin. 

Kreml laski tämän voiman väärin. Vuoden 2008 Geor­gian sodan ja 2014 Krimin valtauk­sen oppi Krem­lille oli, että länsi katsoo näitä sormien läpi. Putin luuli, että raja ei tule tällä­kään kertaa vastaan. Suur­so­dan käyn­nis­tä­mi­nen Euroo­passa ja Buchan kaltai­set sota­ri­kok­set jäävät läntis­ten yhteis­kun­tien histo­rial­li­seen muis­tiin.

Toiseksi, totuus Venä­jästä paljas­tui viimei­sil­le­kin Euroo­passa. Putin oli vienyt Venä­jää koko 2000-luvun ajan kohti auto­ri­tää­ristä hallin­toa. Sisäi­sesti kont­rol­lia kiris­tet­tiin ja ulkoi­sesti kehi­tys purkau­tui useina sotina ja aggres­sii­vi­sena ulko­po­li­tiik­kana. Totuus Venä­jästä muut­taa usei­den maiden ulko­po­li­tiik­kaa pitkäksi aikaa. Venä­jän ”ymmär­tä­jiä” on yhä vähem­män. Totuus Puti­nista ja Venä­jästä voi myös tehdä euroop­pa­lai­selle demo­kra­tialle hyvää. Moni popu­lis­ti­puo­lue on muut­ta­nut Venäjä-ajat­te­lu­aan.  

Kolman­neksi, Naton ja EU:n roolit kirkas­tui­vat. Molem­mat orga­ni­saa­tiot ovat osoit­ta­neet olevansa ratkai­se­van tärkeitä turval­li­suu­den tuot­ta­jia. Laaja-alai­sessa soti­laal­li­sessa krii­sissä tarvi­taan molem­pia. Soti­laal­li­nen turval­li­suus kuuluu Natolle ja EU hoitaa talou­del­lista ja muuta yhteis­kun­nal­lista koko­nais­tur­val­li­suu­den vahvis­ta­mista. Näin laaja-alai­sessa sodassa molem­mat ovat ratkai­se­van tärkeitä turval­li­suus­po­li­tii­kan toimi­joita. 

Koko 2000-luku on käyty keskus­te­lua Naton ja EU:n mahdol­li­sista pääl­lek­käi­sistä rooleista soti­laal­li­sessa turval­li­suu­dessa. Suomi­kin latasi toiveita Lissa­bo­nin sopi­muk­sen 42 artiklaan ja EU:n turva­ta­kuu­lausek­kei­den suun­taan. Suomen ja Ruot­sin Nato-jäse­nyys vauh­dit­taa EU:n ja Naton roolien kirkas­tu­mista. 

Neljän­neksi, Saksan ja Rans­kan uusi rooli määrit­tää Euroo­pan turval­li­suusark­ki­teh­tuu­ria. Saksa on toisen maail­man­so­dan jälkeen keskit­ty­nyt talou­teen ja jättä­nyt turval­li­suus­po­li­tii­kan muille. Tämä linja on johta­nut Euroo­pan ener­gia­riip­pu­vuu­teen Venä­jästä ja toisaalta Euroo­pan oman puolus­tus­ky­vyn heiken­ty­mi­seen. 

On luotettu, että USA hoitaa Euroo­pan turval­li­suu­den. Nyt käänne on totaa­li­nen, Saksan Zeitenwende on kaik­kien huulilla. Saksa palaa soti­laal­li­sen turval­li­suu­den keski­öön.

Rans­kan käsi­tys Venä­jästä on avai­na­se­massa uuden turval­li­suus­jär­jes­tyk­sen raken­ta­mi­sessa. Rans­kalla on pitkä histo­ria Venäjä-suhteissa. Histo­rian saatossa Ranska on löytä­nyt Venä­jästä kump­pa­nin tasa­pai­not­ta­maan Länsi-Euroo­pan voima­ta­sa­pai­noa. 

Vierai­lin juuri Parii­sissa, jossa tapa­sin parla­men­tin, presi­den­tin­hal­lin­non ja minis­te­riöi­den edus­ta­jia. Pitkä­ai­kai­nen Venäjä-ymmär­rys kään­ty­nee myös Rans­kassa nyt enem­män anglo­sak­si­seen suun­taan. Muis­ti­jälki tulee olemaan pitkä. Tämä luo hyvät eväät Euroo­pan uuden turval­li­suus­jär­jes­tyk­sen perus­talle. 

Sodan yksi oppi oli taas kerran, että USA:n rooli Euroo­pan turval­li­suu­dessa on ratkai­se­van tärkeä. USA pelasti Euroo­pan demo­kra­tian ja vapau­den ensim­mäi­sessä maail­man­so­dassa, toisessa maail­man­so­dassa, kylmän sodan aikana sosia­lis­milta ja nyt puti­nis­milta. USA:n rooli tässä­kin sodassa on ratkai­se­van tärkeä. Se on anta­nut nopeasti ja eniten asea­pua ja talou­del­lista tukea. Samoin ydin­a­se­po­li­tii­kan puolella USA pitää lännen uskot­ta­vaa pidä­kettä yllä Venä­jän suun­taan. Ja tärkeim­pänä on USA:n johta­juus. 

USA:ta tarvi­taan jatkos­sa­kin, mutta Euroo­pan tulee kyetä itse­kin parem­paan. Askel oike­aan suun­taan on nyt nähtä­vissä. Puolus­tus­bud­jet­teja kasva­te­taan useissa maissa. 2000-luvun pouta­sään virheitä korjail­laan. 

Euroo­pan maat otta­vat vastuuta omasta turval­li­suu­des­taan mate­ri­aa­li­sen valmiu­den puolella. Tämä sama pitää saada vielä tapah­tu­maan poliit­ti­sen johta­juu­den osalta. Siinä katseet kään­ty­vät Saksaan ja Rans­kaan.

Venä­jän vaati­muk­set Euroo­pan uudesta turval­li­suus­jär­jes­tyk­sestä kään­tyi­vät päälael­leen. Venä­jän vaiku­tus­valta heik­ke­nee lähia­lueil­laan, kun naapu­rit suojau­tu­vat yhä vahvem­min ja katkai­se­vat kaikki kytkök­set Venä­jään. Sodan seurauk­sena länsi yhdis­tyi, Nato vahvis­tuu, Eurooppa nostaa puolus­tus­bud­jet­te­jaan ja Venäjä eris­te­tään kansain­vä­li­sestä yhteis­työstä ja talou­desta. 

Tällä kertaa länsi­mai­den muisti tulee olemaan pitkä. Hetkel­li­set pouta­säät eivät tule muut­ta­maan käsi­tystä Venä­jästä. 

Vaikka naapu­ris­samme on tule­vina vuosina yhä vaaral­li­sempi valtio, näistä asetel­mista on kuiten­kin mahdol­lista raken­taa turval­li­sem­paa Euroop­paa ja Suomea. 

Puolus­tus­va­lio­kun­nan puheen­joh­ta­jan, kokoo­muk­sen vara­pu­heen­joh­ta­jan Antti Häkkä­sen puhe maan­puo­lus­tus­kurs­siyh­dis­tyk­sen tilai­suu­dessa 10.10.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa