Hyvin­voin­ti­val­tion tärkein tehtävä on pitää huolta heistä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty täysi­pai­noi­sesti itses­tään huoleh­ti­maan. Hyvin­voin­ti­val­tio täyt­tää tehtä­vänsä parhai­ten silloin, kun mahdol­li­sim­man monella on elämä raiteil­laan. Silloin meillä on varaa huoleh­tia hyvin lapsista, vanhuk­sista ja apua tarvit­se­vista.

Syrjäy­ty­mi­sen ehkäi­se­mi­nen on prio­ri­teet­tini numero yksi. Monella menee nykyi­sin parem­min kuin koskaan, mutta toisilla ongel­mat tuntu­vat kasau­tu­van ilman help­poa ulos­pää­syä. Suomessa on noin 60 000 syrjäy­ty­nyttä nuorta. Syrjäy­ty­mi­nen on vakava paikka missä tahansa elin­kaa­ren vaiheessa, mutta erityi­sen ikävää on, jos nuoresta lähtien tuntee osat­to­muutta elämäänsä ja yhteis­kun­taan.

“Lapsia sijoi­te­taan kodin ulko­puo­lelle ennä­tys­määrä”

Otetaan tavoit­teeksi, että vuonna 2030 Suomessa ei syrjäydy enää yksi­kään ihmi­nen. Tämä voi kuulos­taa utopialta, mutta sitä se ei ole. Tarvi­taan tahtoa ja järeitä toimen­pi­teitä. Alle koului­käi­sillä lapsilla tulee olla oma sosi­aa­li­työn­te­kijä, jolla on tarpeeksi päätän­tä­val­taa ja pauk­kuja käydä lapsen kotona ja auttaa vanhem­pia olemaan vanhem­pia. Raiva­taan tilaa ammat­ti­lais­ten osaa­mi­selle ja anne­taan heidän panos­taa siellä, missä tarve on suurin.

Me-säätiön tilas­to­jen mukaan joka vuosi noin 4 000 lapsesta tulee syrjäy­ty­nyt nuori ja noin 4 700 nuoresta tulee syrjäy­ty­nyt aikui­nen. Lapsia sijoi­te­taan kodin ulko­puo­lelle ennä­tys­määrä; piikit ovat sekä vauvaiässä että nuoruu­dessa. Viime vuosi­kym­men­ten aikana huos­taan­ot­to­jen määrä on kaksin­ker­tais­tu­nut. Molem­missa tapauk­sissa perheen ongel­miin puutu­taan liian myöhään. Silloin kun asiat ovat huonosti ja vanhem­milla on esimer­kiksi vakava päih­deon­gelma, tulisi neuvo­lan kyetä autta­maan ja ohjaa­maan isät sekä odot­ta­vat äidit hoitoon jo kauan ennen kuin vauva syntyy.

Nuor­ten huos­taa­no­tet­tu­jen taus­talta löytyy lähes poik­keuk­setta jo vuosia kestä­neet vaikeu­det koulussa. Koulu­ku­raat­to­reilla ja -psyko­lo­geilla on ratkai­seva rooli, sillä he ovat läsnä kouluar­jessa. Koulu­jen ulko­puo­lella vapaa­eh­tois­työllä ja anonyy­meillä palve­luilla on suuri merki­tys. Icehearts, Me-talot ja muut teke­vät esimer­kil­listä työtä.

Yksi­kin turval­li­nen aikui­nen voi muut­taa nuoren suun­nan. Alle koului­käi­sillä lapsilla tulee olla oma sosi­aa­li­työn­te­kijä, jolla on tarpeeksi päätän­tä­val­taa ja pauk­kuja käydä lapsen kotona ja auttaa vanhem­pia olemaan vanhem­pia. Raiva­taan tilaa ammat­ti­lais­ten osaa­mi­selle ja anne­taan heidän panos­taan siellä, missä tarve on suurin. Huos­taan­ot­to­jen ja sijoi­tus­ten tarvetta on ennal­taeh­käis­tävä puut­tu­malla ongel­miin enna­koi­vasti ja koko­nais­val­tai­sesti ja autta­malla perhettä suoriu­tu­maan arjesta. Joskus huos­taan­otto on silti lapsen tai nuoren kannalta paras ja ainoa ratkaisu. Senkään jälkeen ei pidä luovut­taa omien vanhem­pien osalta ja koko perheen autta­mi­sessa – eikä tieten­kään ikinä lapsen tai nuoren kohdalla.

“Kaikki panok­set työl­li­syy­teen ovat panok­sia perhei­den ja lasten hyvin­voin­tiin”

Työl­lis­ty­mis­mah­dol­li­suuk­sien paran­ta­mi­nen on avai­na­se­massa, jotta perhei­den talou­del­li­sen aseman ja hyvin­voin­nin paran­ta­mi­nen on ylipäänsä mahdol­lista. Mitä useampi äiti ja isä on töissä ja perheen elämä on raiteil­laan, sitä parem­min menee myös lapsilla. Jous­ta­vat työeh­dot takaa­vat sen, että työnan­taja uskal­taa antaa mahdol­li­suu­den yhä useam­malle. Korkeampi työl­li­syys on vähen­tä­nyt syrjäy­ty­nei­den nuor­ten ja köyhyy­dessä elävien koti­ta­louk­sien määrää. Työt­tö­myys on suurin yksit­täi­nen köyhyyttä aiheut­tava tekijä. Siksi kaikki panok­set työl­li­syy­teen ovat panok­sia perhei­den ja lasten hyvin­voin­tiin. Parempi työl­li­syys auttaa nuoria suoraan: se helpot­taa oppi­so­pi­mus­kou­lu­tus- ja harjoit­te­lu­paik­ko­jen saan­nissa sekä työelä­mään pääsyä jo alle pari­kymp­pi­senä. Tehdään työs­sä­op­pi­mi­sesta mahdol­li­sem­paa kaikille; kaikissa elin­kaa­ren vaiheissa.

Satsa­taan varhais­kas­va­tuk­seen ja kaksi­vuo­ti­seen esikou­luun. Noste­taan perus­o­pe­tuk­sen tasoa ja lisä­tään tasa-arvo­ra­hoi­tusta niille kouluille, joissa työrauha on heikko. Kaikille lapsille taataan hyvät koulun­käyn­ti­val­miu­det perhe­taus­tasta riip­pu­matta. Anne­taan perus­kou­lussa tilaa yksi­löl­li­syy­delle, käsillä teke­mi­selle ja erikois­osaa­mi­selle. Ei syrjäy­tetä “villejä poikia” tai “kympin tyttöjä”. vaan tehdään tilaa monen­lai­selle lahjak­kuu­delle. Taidon siir­tä­mi­nen toiselle ihmi­selle on arvok­kainta, mitä elämässä voi tehdä: opet­taja on maail­man tärkein ammatti.

Laske­taan veroja ja laajen­ne­taan koti­ta­lous­vä­hen­nystä siten, että yhä useampi perhe voi käyt­tää arjen kiireissä palve­luita. Kaik­kea ei tarvitse tehdä itse. Jakse­taan parem­min. Syödään yhdessä. Liikun­ta­sa­lit ovat nykyi­sin ilta­päi­vi­sin usein tyhjil­lään ja iltai­sin taas on ruuh­kaa. Siir­re­tään harras­tus­mah­dol­li­suuk­sia entistä enem­män koulu­jen ilta­päi­vään. Koulu­tun­tien jälkeen syödään väli­pala ja harras­tus­ryh­mät alka­vat. Alakou­lu­lais­ten riit­tä­vän aikai­nen nukku­maan­meno ei jää myöhäi­sistä harras­tuk­sista kiinni. Kaikki lapset ovat mukana eivätkä harras­tuk­set ole pelkäs­tään vanhem­pien aktii­vi­suu­den varassa. Kerho­jen ja harras­tus­ten ohjaa­jat voivat olla tarvit­taessa myös koko­päi­vä­toi­mi­sia, jolloin he toimi­vat aamu­päi­vi­sin koulun­käyn­tia­vus­ta­jina. Taataan samalla oppi­tun­neille työrauha.

Kirjoit­taja on kokoo­muk­sen vara­pu­heen­joh­taja ja kansan­edus­taja.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa