Minne vie korkeakoulutuksen tie?
Julkaistu:
Yliopistojen opiskelijamäärät ovat kasvaneet vuodesta 1991 vuoteen 2004 50 % eli 115 000 opiskelijasta 173 000 opiskelijaan. Ammattikorkeakouluissa, jotka luotiin 1990-luvulla, oli vuonna 2005 jo 131 0000 opiskelijaa. Koulutusta on tarjolla noin 80 paikkakunnalla. Opetusministeriö ja valtioneuvosto ovat jo linjanneet, että edessä on voimavarojen kokoaminen. Linjaus on oikea.
Ensimmäinen muutoksen moottori on väestökehitys. Kun nuorisoikäluokat vähenevät, on koulutuspaikkoja vähennettävä ja todennäköisesti myös korkeakouluverkkoa supistettava. Jos maakunnan nuorison määrä vähene 20 %, vaikuttaa se väistämättä koulutusjärjestelmään.
Ruuhka-Suomen kasvukeskuksissa nuorison määrää pysyy lähes ennallaan ainakin 15 vuotta. Siellä myös työpaikat lisääntyvät. Korkeakoulutuksen tarjontaa on uudelleen suunnattava alueellisesti, vaikka valtakunnallinen koulutusjärjestelmä onkin vahvuutemme. Miten turvataan koulutuksen saatavuus vähenevän väestön maakunnissa? Siinä on tulevalle hallitukselle pähkinä purtavaksi.
Työelämän ja elinkeinorakenteen muutokset luovat painetta koulutusjärjestelmän muuttumiseen. Palvelu- ja hoitotyö kasvattavat osuuksiaan samalla kun teollisen tuotannon suhteellinen osuus työllisistä supistuu. Asiantuntijatyö, joka edellyttää korkeampaa osaamista, on lisääntymässä kaikilla aloilla.
Selviytymisstrategioita
Työpaikkoja ja ammatteja katoaa samalla kun uusia syntyy. Perustutkinto ei enää riitä kymmenien vuosien työuralle, vaan moni joutuu täydentämään osaamistaan tai jopa vaihtamaan ammattialaa. Korkeakouluilla on edessä kurssin reivaus nuorten tutkintokoulutuksesta aikuisten täydennys- ja lisäkoulutukseen.
Aikuisen ammatinvaihtajan koulutusväylä ei voi olla neli- tai viisivuotinen korkeakoulututkinto. Tarvitaan joustavampia ja lyhyempiä vaihtoehtoja. Osaamisen tunnustamiseen ja koulutukseen perustuvia pätevöitymisjärjestelmiä voidaan kehittää myös korkeakoulutukseen, ei vain ammatilliseen koulutukseen.
Korkeakouluilla on keskeinen tehtävä paitsi uuden työvoiman kouluttamisessa myös työssä jo olevien pätevyyden kehittämisessä ja uudistamisessa. Tässä on selviytymisen avain usealle korkeakoululle, jolta nuoriso-opiskelijat ovat vaarassa vähentyä.
Toinen vaihtoehto on avata korkeakoulutus ulkomaalaisille. Tämä ei voi tapahtua suomalaisten veronmaksajien kustannuksella, vaan EU ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien on maksettava koulutuksestaan. Kysyntää suomalaiseen korkeakoulutukseen on, mutta lain kategorinen määräys tutkintoon johtavan korkeakoulutuksen maksuttomuudesta on estänyt korkeakouluja tarjoamasta palveluitaan mm. Aasian kasvaville talouksille.
Kumpaakin vaihtoehtoa tarvitaan. Samalla korkeakoulujen välistä yhteistyötä on lisättävä.
Duaalimalli kestää, jos halutaan
Korkeakoulutuksen duaalimalli, joka muodostuu rinnakkaisista yliopisto- ja ammattikorkeakoulusektorista, on kestävä malli tulevaisuudessakin. Duaalimallin säilyminen edellyttää, että ammattikorkeakoulu ja yliopisto säilyttävät omat profiilinsa. Tämän lähtökohtana on työelämä. Yliopisto ja ammattikorkeakoulu antavat erilaiset valmiudet erilaisissa ammateissa toimimiseen. Tämän takia meillä on kaksi rinnakkaista, mutta erilaista, järjestelmää. Ammattikorkeakoulututkinto ja ylempi korkeakoulututkinto yliopistossa tähtäävät kumpikin ensisijaisesti työelämään eivät jatko-opintoihin yliopistossa.
Korkeakoulutuksen rakenteita ja toimintaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Päätöksen teon pohjana on oltava kokonaisarvio yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen vahvuuksista ja heikkouksista.
Koulutuksen kysynnässä ja väestöpohjassa tapahtuviin muutoksiin voidaan vastata korkeakoulujen välisellä yhteistyöllä. Tämän ei tarvitse merkitä duaalimallin murtamista tai ammattikorkeakoulujen alistamista koulutusväyläksi tieteellisiin maisteriopintoihin.
Korkeakoulujen toimintaedellytyksiä on arvioitava niiden kolmen tehtävän perusteella. Opetuksen ja aluekehityksen osalta kaikkien korkeakoulujen on Suomessa oltava mahdollisimman korkealla tasolla. Tieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan yliopistojen kesken työnjakoa, joka tarkoittaa voimavarojen keskittämistä. Huippuajattelun on oltava olla tutkimuksen ja opetuksen osalta erilaista. Samalla on varmistettava laadun tasaisuus.
Petri Lempinen, FT
koulutuspoliittinen asiamies, Toimihenkilökeskusjärjestö STTK
