Petteri Orpon ulko- ja turvallisuuspoliittinen katsaus
Julkaistu:
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon puhe Suomalaisella klubilla 8.12.2022
Lähes vuosi sitten tammikuussa pidin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän puheen Paasikivi-seurassa. Totesin tuolloin, ettei vallitsevissa olosuhteissa ikäviäkään lopputulemia voida sulkea pois. Totesin myös, miten täysmittainen sota Ukrainassa olisi täysin erilainen kuin mitä olemme sukupolviin nähneet, johtaen arvaamattomiin ja pitkäkestoisiin seurauksiin.
Kuten tiedämme, tämä arvio on nyt osoittautunut valitettavasti todellisuudeksi. Euroopassa vallitsee sota, jossa Ukraina taistelee itsenäisyydestään eikä loppua tälle ole toistaiseksi nähtävissä. Me Suomessa ymmärrämme varsin hyvin, miltä taistelu oman itsenäisyyden säilyttämiseksi tuntuu. On elintärkeää, että länsi ja Suomi sen osana jatkavat asetoimituksia Ukrainalle niin kauan kuin tarpeen on. Pahuus ja tyrannia eivät voi voittaa.
Varovaisen myönteistä on, miten pitkään asemasotana jatkunut tilanne on pitkin syksyä kääntynyt puolustajan eduksi. Ukraina on saanut vastahyökkäyksillään takaisin strategisesti tärkeitä asemia maan itä- ja eteläosissa. Lienee tässä vaiheessa oikein arvioida, ettei Putin tule saavuttamaan tavoitteitaan Ukrainan valloittamiseksi.
Katse kannattaa pitää kokonaiskuvassa. Venäjä vetäytyy useissa paikoissa, pyrkii mobilisoimaan huonosti koulutettuja ja varustettuja joukkoja sotaan – jonka tarkoitus ei avaudu selkeästi sen omille kansalaisillekaan. Venäjä ei kykene nyt uusiin merkittäviin operaatioihin eikä sillä ole kykyä ottaa aloitetta sodasta takaisin. Paniikki ei varmastikaan ole oikea kuvaus Kremlin tunnelmalle, mutta eittämättä epätoivo hiipii sen muurien sisälle. Ydinaseretoriikka on tämän oire.
Kun kyseessä on alusta lähtien huonosti valmisteltu sotaretki muuttuvine päämäärineen, Venäjän ratkaisut ovat olleet väistämättä improvisoituja. Kokonaisuus näyttää kovin improvisoidulta, eikä suinkaan tilannetta hallitsevalta toiminnalta.
Venäjä pyrkiikin nyt aktiivisesti muuttamaan tilannetta itselleen edullisemmaksi pelottelemalla, jotta lännen aseapu Ukrainalle katkeaisi ja vastahyökkäykset pysähtyisivät. Mikäli Venäjä olisi tilanteen päällä, ei sillä olisi tarvetta yrittää saada aikaan erätaukoa taisteluissa ja vedota kovimpaan pelotekorttiinsa.
Aloitetta ei tule antaa takaisin Venäjälle ryhtymällä myönnytyksiin pelon varjolla. Nähtävissä ei ole sellaisia lopputulemia tai taikaluoteja, joiden johdosta myönnytysten tekeminen Ukrainan toimesta johtaisi sen itsensä kannalta kestävään ratkaisuun. Sekin on ymmärrettävä, että vain ukrainalaiset voivat päättää oman kipupisteensä sen osalta, milloin taistella ja milloin ryhtyä keskusteluihin Venäjän kanssa. Me voimme ja meidän pitää tukea edellistä sekä Ukrainan asemaa suhteessa Venäjään, mutta me emme voi sanella Kiovalle jälkimmäistä.
Yhtä lailla puheet turvatakuista Venäjälle ovat kestämättömiä. Putin ei ole noudattanut vallitsevia kansainvälisiä sopimuksia, joissa valtiollinen koskemattomuus on taattu. Meillä on hyvin vähän syitä uskoa siihen, että uusi järjestely voisi palauttaa luottamusta Venäjään.
Rauha Euroopassa edellyttää Ukrainan pääsyä EU:n ja Naton jäseneksi pitkällä aikavälillä. Tämä on ainoa turvatakuu, jota nyt syytä pohtia. Selvää on joka tapauksessa se, ettei Eurooppaan voida saada kestävää rauhaa, jos Ukraina on jatkuvan Venäjän uhan alla. Tällöin vain jäsenyydet EU:ssa ja Natossa voivat tarjota sille riittävän turvan ja siten tuovat vakautta laajemmin Euroopan turvallisuuteen.
Vaikka Ukraina saavuttaakin nyt merkittäviä voittoja puolustustaistelussaan, ei sota kuitenkaan ole vielä ohi. Venäjällä on yhä hallussaan iso määrä Ukrainan alueita, jotka ovat myös todennäköisesti rintamalinjoja paremmin linnoitettuja. Näiden alueiden vapautus ei tapahdu hetkessä ja Putin sitoo varsinkin Krimin, Donbassin ja Luhanskin miehityksiin poliittista arvovaltaa. On toki eri asia, mitä Putin haluaa ja mihin Venäjän armeija lopulta kykenee.
Sodan lopputulemien ennustaminen on vielä mahdotonta. Sen kuitenkin tiedämme jo nyt, että viime helmikuussa yhdessä hetkessä maailma muuttui käänteentekevällä tavalla vuosikymmeniksi eteenpäin. Paluuta entiseen ei ole ja tämä edellyttää vakavaakin pohdintaa siitä, mitä vaatimuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kohdistuu varsinkin lähivuosien aikana.
Kuten hyvin usein aiemminkin historiassamme, Venäjän kehitys määrittelee Suomen suuntaa. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Suomessa viriävää keskustelua Venäjä-suhteistamme. On sanomattakin selvää, että itsereflektio on tarpeen ja terveellistä. Samaa tehdään nyt monissa muissakin pääkaupungeissa.
Suomen Venäjä-suhteesta kertoo sekin kovasti, ettemme kylmän sodan päätteeksi muun Euroopan tavoin luopuneet asevelvollisuudesta tai supistaneet puolustusvoimia olemattomaksi toimijaksi – Venäjän uhkaan on vähintäänkin kabineteissa varauduttu aina. Kun turvallisuusympäristö heikentyi vuoden 2014 jälkeen, ei tämä uhkakuva muuttunut.
Ainakaan kokoomuksessa Venäjän suhteen ei ole ollut epäselvyyksiä. Monet varmasti muistavat puolustusministeri Jyri Häkämiehen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puheen vuodelta 2007 tai Alexander Stubbin ”080808” -analyysin vuodelta 2008 – sekä sen kritiikin, jota näiden suorapuheisuus muissa tuolloin herätti.
Nyt Venäjä-politiikkamme elää formatiivisia aikoja ja sen lopullinen muoto on sidonnainen Ukrainassa käytävään sotaan. Lopputuloksesta riippumatta on varmaa, etteivät suhteet palaa entiselleen ja Venäjä-suhteemme on totaalisessa murroksessa – suuremmassa kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen. Käytännössä diplomaattinen kanssakäymisemme on ajautunut minimiin, taloussuhteemme katkenneet sekä kulttuuri- ja kansalaisyhteistyömme huventunut pois.
Suomen Venäjä-suhde asettuukin jatkossa vanhojen ja uusien oppien välimaastoon. Yhteinen raja luo tarpeen hoitaa käytännön asioita ja ylläpitää sen turvallisuutta jatkossakin. Sotajalalla oleva Putin pakottaa meidät panostamaan sotilaalliseen pidäkkeeseen kansallisesti ja Natossa.
Maantieteen tuomat välttämättömyydet sekä pyrkimys välttää eskalaatiota ovatkin lähitulevaisuudessa Venäjä-suhteemme ydintä. Korkean tason yhteydet kannattaa toistaiseksi jättää hyllylle, mutta näitä kannattaa pitää valmiudessa, kun niiden aika joskus koittaa.
Venäjän sisäisenkin kehityksen ympärille kietoutuu paljon epävarmuutta, emmekä tiedä minkälaisen naapurin kanssa olemme tulevaisuudessa tekemissä jatkossa. Maailmanhistoriaa muovataan nyt vaikeasti ennakoitavalla tavalla emmekä voi poissulkea sitäkään, ettei vauhti vielä kiihdy. Venäjää on syytä seurata tarkkaan eikä meillä Suomessa valitettavasti taida koskaan olla varaa olla katsomatta itään.
Suomelle kulunut vuosi on ollut muistutus varsinkin siitä, ettei turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta ole varaa tinkiä niin hyvinä kuin huonoinakaan aikoina. Totisesti tämä oppi on ollut meidän kansallisessa muistissamme jo entuudestaan emmekä me tunnetusti koskaan luopuneet yleisestä asevelvollisuudesta, lakanneet panostamasta omaan puolustukseemme tai eläneet harhaluuloissa Venäjän uhkapotentiaalin suhteen.
Nyt me olemme viimeinkin ottaneet historiallisen loikan Natoon. Meille kokoomuksessa tavoite on ollut selkeä jo lähes toistakymmentä vuotta. Mieluummin päätös olisi tehty poutasään aikana, mutta lopulta itse asia on olennaisin ja tärkeintä on, että suomalaiset seisovat päätöksen takana yhtenäisenä.
Vaikka Nato-jäsenyys päättääkin Suomen pitkän matkan länteen, se ei päätä historiaa. Jäsenyytemme toteutuu maailmassa, jossa Putin käy sotaa Euroopassa, aseistaa arktista aluetta ja yrittää asettaa saappaansa Baltian maiden henkitorven päälle tiukentamalla otettaan Valko-Venäjästä. Nämä Venäjän toimet muokkaavat Euroopan turvallisuuden perustaa ja sellaisenaan luovat tarpeen vahvistaa Naton puolustusta tulevina vuosina.
Kokoomuksen osalta Suomen tavoitteet puolustus- ja turvallisuuspolitiikan suhteen ovat selkeät.
Kiristynyt turvallisuustilanne edellyttää maanpuolustuksen ja sekä kotimaisen että eurooppalaisen puolustusteollisuuden vahvistamista. Suomen on sitouduttava pitämään puolustusmenonsa Naton tavoitteen mukaisella 2 % tasolla suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Tämän lisäksi on laadittava laajempi parlamentaarinen katsaus puolustusmenojen korottamiseen pitkällä aikavälillä ja maanpuolustuksen kehittämiseen 2030-luvulla, huomioiden etenkin maavoimien tarpeet. Eteen tulee myös asevelvollisuuden uudistamistarpeiden arviointi niin, että varmistamme reservin riittävän laadun.
Kokonaan oma lukunsa on siviilipalveluksen päivitystarpeet. Suomen perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on maanpuolustusvelvollisuus ja tämän mukaisesti meidän tulisi lähestyä siviilipalvelusta. Kyse on myös muuttuvan turvallisuusympäristön ja uhkakuviin vastaamisesta. Perustuslain hengessä olisi suotavaa, että antaisimme ihmisille sellaisia valmiuksia, jotka tukevat esimerkiksi yhteiskunnan varautumista ja huoltovarmuutta.
Suomen on varauduttava erilaiseen ulkopuoliseen vaikuttamiseen muun muassa kyberhyökkäysten, sabotaasi-iskujen ja vakoilun muodossa. Kriittisten infrastruktuurin suojaa on parannettava, valtion kyberjohtamista kehitettävä sekä huoltovarmuutta ja ruoka- ja energiaomavaraisuutta vahvistettava. Unohtamatta sitä, miten Suomen rajojen on oltava hallittavia ja turvassa.
Selvää on sekin, miten sekä pandemia että akuutit kriisit osoittavat tarpeen varmistaa kriisijohtamisen parhaat käytännöt. Ruotsissa on perustettu uuden hallituksen toimesta kansallisen turvallisuuden neuvosto selkeyttämään hallinto- ja toimivaltarajoihin liittyviä haasteita varsinkin kriisioloissa. En ole sitä mieltä, että meidän olisi automaattisesti seurattava Ruotsin ratkaisua, mutta meilläkin on syytä pohtia, onko kokonaisturvallisuuden johtaminen parhaassa mahdollisessa asennossa.
Mitä tulee puolestaan lähestyvään Nato-jäsenyytemme, Kokoomuksen lähtökohta on selkeä: Suomi haki Nato-jäsenyyttä parantaakseen turvallisuuttaan ja saadakseen kaikki jäsenyyden tuomat puolustukselliset hyödyt. Tämän takia Suomen ei tule rajata itseltään pois mitään liittokunnan tuomaa turvaa meille. Kategorinen kieltäytyminen kaikesta antaisi väärän viestin ulospäin. Sekin meidän on Suomessa sisäistettävä, että ydinaseet ovat keskeinen osa Naton yhteistä pelotetta ja siten myös tärkeässä osassa meidänkin turvallisuutemme kannalta.
Vaikka tarkemmat linjaukset Suomen Nato-jäsenyyden sisällöistä tehdään vasta kun ratifioinnit ovat valmiit, ei tämä tarkoita, etteikö aiheesta tulisi puhua jo nyt. Voisikin ajatella linjamme olevan ”Naton ytimeen ja kaikkiin pöytiin”, joka kuvaa myös Suomen EU-jäsenyyden alkutaivalta. Kokoomuksella on kolme päähuomiota Nato-Suomesta: 1. Olemme koko liittokunnan turvallisuutta vahvistava jäsenmaa. 2. Olemme avoin ja joustava jäsenmaa. 3. Olemme Naton globaalia roolia edistävä jäsenmaa.
Siksi meidän kannattaa osallistua kattavasti Naton harjoitustoimintaan varsinkin Pohjois-Euroopassa. Tätä meiltä myös odotetaan, kun asetumme osaksi Naton koillisreunan puolustusta sekä itämerellisenä että arktisena jäsenmaana. Suomen on osallistuttava aktiivisesti Naton eurooppalaisen puolustuksen vahvistamista koskevaan linjan muodostamiseen ja tarjottava omaa erityisosaamistaan liittokunnan käyttöön.
Suomen tulee pyrkiä houkuttelemaan Naton rakenteita, esimerkiksi edistää Naton pohjoisen esikunnan uudelleenperustamista Suomeen. Pohjoismaat ovat jatkossa merkittävä voima Naton sisällä. Nykytiedon mukaan vuosikymmenen vaihteessa Suomella, Tanskalla ja Norjalla on käytössään yhteensä 143 viidennen sukupolven F-35-hävittäjää. Lisäksi Ruotsilla on vajaat sata JAS 39 Gripen -hävittäjää ja maa on tilannut niitä kymmenittäin lisää.
Vaikka Suomi on Natossa, ei tämä tarkoita EU:n turvallisuusulottuvuuden unohtamista. Euroopan unionin turvallisuuspolitiikan on nyt myös aika löytää oma suuntansa. Realistisesti ottaen EU:n tehtäviin kuuluisi jatkossa selkeämmin logistiikka, tutkimus- kehitys- ja innovaatiotoiminta sekä puolustumateriaalien tuotannon rahoitus ja yhteishankkinnat. Kuvaavaa on, että raskaat panssarivaunut eivät välttämättä voisi tositilanteessa liikkua esimerkiksi Ranskasta itäisempään Eurooppaan, sillä siltojen rakenteet eivät kestäisi panssarivaunujen painoa. Myös puolustusmateriaalituotannon vauhdittaminen on tehtävä, johon EU:n on kiinnitettävä enemmän huomiota.
Ollakseen vaikutusvaltainen jäsenmaa, Suomen on oltava näkyvä myös Naton kriisinhallinnassa ja terrorismitorjunnan vastaisessa työssä. Tulevina vuosina Natossa korostuvat Euroopan turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mutta ratifiointiprosessimme haasteet toimivat muistutuksena siitä, että liittokunnan sisällä turvallisuuspolitiikkamme on globaalia – ei ainoastaan lähialueita painottavaa.
Meidän on otettava tarkasteluun nykyistä laajemmin se, miten edistämme globaalia turvallisuutta niin Lähi-idän ja Välimeren, Tyynenmeren alueen kuin Mustanmerenkin näkökulmasta. Globaali vaikutusvaltamme siis kasvaa, mutta samalla kasvavat vastuumme.
Edessämme on vuosien työ sen eteen, että rakennamme Suomelle Nato-politiikan, joka yhdistää niin omat kuin liittokunnan laajemmat tavoitteet. Tämä työ on jo alkanut, mutta sitä on vietävä päättäväisesti eteenpäin myös seuraavalla hallituskaudella.
muutostarpeet eivät kuitenkaan rajaudu vain puolustuspolitiikkaan vaan ulottuvat laajemminkin suomalaisen ulkopolitiikan päämäärien ja työkalujen tarpeisiin.
Ja kuten tiedämme, ulkopolitiikkamme tärkeimpiä tehtäviä on varmistaa suomalaisten turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kaupallisten etujen toteutuminen sekä kansainvälisen oikeuden, demokraattisten arvojen ja ihmisoikeuksien vahvistuminen.
Kasvavan suurvaltakilpailun ja konfliktien myötä näiden tavoitteiden edistäminen vaatii Suomen diplomatian ja ulkopolitiikan työkalujen vahvistamista ja priorisointia niin keskeisten ministeriöiden resurssien, kehitysyhteistyön ja vienninedistämisen osalta.
Näkisin mielelläni siis sen, että ulkopolitiikkamme viritetään resursseiltaan sellaiseen maailmanaikaan, jota värittävät lähestyvä Nato-jäsenyytemme, toisaalta hiipuva Venäjä-suhteemme ja yhtäällä merkitykseltään yhä tärkeämmäksi muuttuva Yhdysvallat-suhteemme sekä tasaisesti kasvava kilpailu Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä.
Tässä työmme painopisteisiimme on otettava myös selkeästi kauppa- ja teknologiapolitiikka, jotta voimme päästä takaisin talouskasvun piirin ja voimme korvata suomalaisten yritysten hiipuvaa idänkauppaa sekä vahvistaa niiden pääsyä esimerkiksi korvaaville markkinoille niin Aasiassa, Afrikassa kuin Amerikan mantereillakin. Tarvitsemme jokaisessa maanosassa strategisia toimintaohjelmia ja intressipohjaisia kumppanuuksia.
Euroopan unionin on kasvatettava ulko- ja turvallisuuspoliittista rooliaan maailmassa ja lähialueillaan. Globaalissa kilpailussa Eurooppa ei voi jäädä Kiinan ja Yhdysvaltojen varjoon. Meidän onkin ymmärrettävä, miten heikko unioni viime kädessä kaventaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa. EU:n asema – heikko tai vahva – resonoi samalla suoraan Suomen kansainvälistä asemaa.
Nähdäkseni ratkaisu on siinä, että hyödynnämme Euroopan vahvuudet paremmin. EU on globaali suurvalta taloudessa, mutta tätä voimaa tulisi pystyä myös hyödyntämään ulkopolitiikassa. Strateginen autonomia, suurempi omavaraisuus kriittisissä raaka-aineissa ja komponenteissa, Kiinan riskien vähentäminen on keskeinen osa suunnitelmaa.
Kehittyviä maita katsovat nyt useat suurvallat, jotka pyrkivät taloudellisten investointien, raaka-aineiden arvoketjuja turvaamalla ja sotilastukikohtia rakentamalla luomaan liittolaisuuksien ohella vaihtoehtoista arvomaailmaa YK-perustaisen järjestelmän tilalle. Siksi aikamme suorastaan huutaa demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamista ja tähän kutsuun meidänkin on kyettävä vastaamaan. Muutoin huomaamme pian olevamme arvojemme kanssa vähemmistössä maailmalla.
Kehityspolitiikkaa on otettava strategisempi ote ja kytkettävä se voimakkaammin muuhun ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme muuttunut maailmantilanne huomioiden. Tässäkään ajattelussa arvopohjaisuutta ja intressejä ei tule nähdä toistensa vastakohtina vaan toisiaan täydentävinä asioina.
olen puheessani hahmotellut muutamia keskeisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia ajatuksia, joita Kokoomuksen mielestä on syytä katsoa varsinkin lähitulevaisuutta silmällä pitäen.
Politiikkaa tehdään aina ajassa ja väistämättä myös sykleissä. Ja ulkopolitiikassa, kuten puusepäntyössäkin, on oltava oikeat työkalut. Tämä pätee varsinkin Suomen kaltaisiin pienempiin toimijoihin, joilla on oltava erityistä ketteryyttä tunnistaa parhaat keinot taata hyvinvointinsa vaikeidenkin olosuhteiden keskellä.
Päällekkäisten ja vaikeiden kriisien myötä edessämme avautuu nyt vaarallisia tulevaisuudenpolkuja. Osa sellaisia, joita voimme nähdä ja osa sellaisia, jotka yllättävät varmasti. Harvat ennustivat Venäjän sodan ja sen seuraukset. Yhtä lailla meidän on varauduttava nykyistäkin vaikeimpiin aikoihin.
Suomen valtiolaivan ohjaaminen myrskyisinä vuosina tarvitsee kristalliskirkasta näkemystä kansallisista eduistamme ja niiden turvaamisesta. Kulunut vuosi on kuitenkin korostanut myös tarvetta vahvalle kansainväliselle ulkopolitiikalle, kun turvallisuus Euroopassa järkkynyt ja suurvaltasuhteet heikentyvät tasaisesti.
Jatkossa Suomen tärkeimmät kanavat vaikuttaa maailmalla on Euroopan unionin ohella Nato. Emme tee juuri mitään osa-aluetta ulkopolitiikastamme puhtaalla Suomi kärjellä vaan olemme osa euroatlanttista virtaa. Siksi tarvitsemme ulkopolitiikkaa, joka on samaan aikaan kansallista ja kansainvälistä. Yksin emme kuitenkaan kriisejä ratkaise – eikä meidän onneksemme tarvitsekaan.
Ja lopuksi täytyy vielä todeta. Talouspolitiikka on myös turvallisuuspolitiikkaa. Vain taloudellisesti vahva ja omilla jaloillaan seisova Suomi voi uskottavasti puolustaa itseään. Siksi tarvitsemme talouden kriisinkestävyyttä. Velkaantuminen on pysäytettävä.
Kiitän teitä hyvät kuulijat mielenkiinnostanne ja odotan avointa keskustelua kanssanne.
