Tampere3 -korkea­kou­lu­jen fuusio on ollut paljon julki­suu­dessa viime vuosien aikana. Tuossa proses­sissa syntyi opis­ke­li­ja­mää­räl­tään maamme toiseksi suurin yliopisto, ja uusi säätiöy­li­opisto omis­taa myös ammat­ti­kor­kea­kou­lun.

Proses­sin yksi kulmi­naa­tio­piste oli viime vuoden­vaihde, jolloin vanhat yliopis­tot lakka­si­vat olemasta ja uusi yliopisto syntyi viral­li­sesti.

Sain itse kokea muutos­pro­ses­sin haas­teet aitio­pai­kalta toisen yhdis­ty­neen yliopis­ton tutki­mus­va­ra­reh­to­rina. Muutok­set ovat harvoin help­poja – erityi­sesti yhdis­tet­täessä erilai­sia toimin­ta­kult­tuu­reja ja järjes­tel­miä sekä pois­tet­taessa pääl­lek­käi­siä toimin­toja. Posi­tii­vista on ollut nähdä, että tutki­mus ja opetus ovat jatku­neet ilman suurem­pia ongel­mia. Hyviä käytän­töjä on poimittu yhdis­ty­neistä korkea­kou­luista ja moni­tie­tei­syyttä on koros­tettu vahvasti proses­sin eri vaiheissa. Korkea­kou­lu­yh­tei­sön uudet tutki­mus- ja koulu­tus­stra­te­giat profi­loi­vat uutta yhtei­söä korkea­ta­soi­seen yhteis­kun­nan, tervey­den ja teknii­kan tutki­muk­seen ja koulu­tuk­seen.

Tarvi­taanko jatkossa korkea­kou­lu­fuusioita, ja mitä voimme oppia menneestä? Suomen korkea­kou­lu­kenttä on edel­leen varsin pirs­ta­lei­nen. Meillä on 13 yliopis­toa, maan­puo­lus­tus­kor­kea­koulu, 23 osakeyh­tiö­muo­toista ammat­ti­kor­kea­kou­lua, polii­siam­mat­ti­kor­kea­koulu sekä Högs­ko­lan på Åland. On toivot­ta­vaa ja toden­nä­köistä, että yliopis­tot ja ammat­ti­kor­kea­kou­lut hake­vat jatkossa toimin­nal­lista yhteis­työtä entis­tä­kin enem­män. Tässä suhteessa uusia avauk­sia on jo tehty.

Korkea­kou­lu­fuusiot eivät ole sääs­tö­oh­jel­mia, vaan tavoit­teena tulee olla tieteen edis­tä­mi­nen ja sivis­tys­ta­son nosta­mi­nen maail­man kärkeen.

Opis­ke­lija- ja henki­lös­tö­mää­räl­tään pien­ten yliopis­to­jen kannat­taisi tarkasti harkita olemas­sao­lo­aan itse­näi­senä oikeus­hen­ki­lönä, vai olisiko kenties muita tapoja leven­tää hartioita? Yksi vaih­toehto voisi olla, että esim. kaksi yliopis­toa muodos­tai­si­vat yhtei­sen yliopis­to­kon­ser­nin, jossa ne jatkai­si­vat itse­näi­sinä oikeus­hen­ki­löinä. Tässä vaih­toeh­dossa voitai­siin käytän­nöl­li­sesti yhdis­tää tiet­tyjä tuki­pal­ve­luja ja myös hallinto voisi olla suurim­maksi osaksi yhtei­nen. Opis­ke­li­joille tällai­nen malli voisi tarkoit­taa laajem­pia valin­ta­mah­dol­li­suuk­sia kurs­sien osalta ja tutki­joille moni­tie­tei­sem­pää yhtei­söä. Tavoi­tel­ta­van konser­ni­ra­ken­teen tulisi olla hallin­nol­li­sesti tiiviimpi kuin aikai­sem­min muodos­te­tuissa yliopis­toal­lians­seissa.

On monia mahdol­li­suuk­sia nostaa edel­leen tieteen ja koulu­tuk­sen tasoa Suomessa. Siihen tarvi­taan uusia ja inno­va­tii­vi­sia ajatuk­sia sekä resurs­seja toteu­tuk­seen. Korkea­kou­lu­fuusiot eivät ole sääs­tö­oh­jel­mia, vaan tavoit­teena tulee olla tieteen edis­tä­mi­nen ja sivis­tys­ta­son nosta­mi­nen maail­man kärkeen. Näihin tavoit­tei­siin kannat­taa pyrkiä, koska korkein mahdol­li­nen osaa­mi­nen on Suomen arvok­kain pääoma parem­man tule­vai­suu­den raken­ta­mi­seksi.

Seppo Park­kila

Profes­sori, Tampe­reen yliopisto

Kokoo­muk­sen korkea­kou­lu­tus-, tki- ja tutki­mus­vai­kut­ta­ja­ryh­män jäsen

Lisää sisältöä samassa kategoriassa