Kokoo­muk­sen
histo­ria

Kokoomus on yksi Suomen suurimmista puolueista. Miten tähän on tultu?

Kokoomus on perustettu 9.12.1918 Helsingissä ja on siten Suomen kolmanneksi vanhin puolue. Perustamiskokoukseen tulleet suomalaiset halusivat tehdä nuoresta isänmaasta maan, jossa jokainen voi elää täyttä ja ihmisarvoista elämää. Tämän tahtotilan jakavat myös tämän päivän kokoomuslaiset.

Kokoomus on syntynyt 1800-luvulla syntyneen suomalaisuusaatteen innoittamana. Aate, jonka mukaan jokaisen kansan tulisi olla itsenäinen, oli yleiseurooppalainen ilmiö 1850-luvulta alkaen Euroopassa, ja sitä kutsuttiin nationalismiksi.

Kokoomus syntyi isän­­­maalli­­suudesta ja halusta kehittää Suomea

Kokoomuksen edeltäjinä toimivat Suomalainen Puolue (1863-1918) ja siitä irrottautunut Nuorsuomalainen puolue (1894-1918). Suomalainen puolue perustettiin toteuttamaan filosofi J.V. Snellmanin kansallisohjelmaa. Puolueen syntyyn vaikutti kielikysymys. Kiistassa oli kyse suomen kielen asemasta Venäjän alaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suomalainen puolue halusi, että suomen kielestä tulisi maan virallinen hallintokieli, joka edesauttaisi kansallistunteen voimistumista.

Suomen kielen aseman ohella Suomalainen Puolue halusi vahvasti parantaa suomalaisten elintasoa ja sivistystä. Puolue katsoi Snellmanin tavoin, että kansa voisi sivistää itseään vasta sitten kun elintaso kohoaisi riittävästi.

Suomalainen puolue oli sosiaali­­­­turvan puolue

Suomalainen Puolue oli aikanaan radikaali ja oikeudenmukainen uudistaja. Puolue halusi kansan sivistyksen lisäksi edistää elinkeinovapautta, kansan vaurastumista ja maamme hyvinvoinnin kehittämistä. Nuo tavoitteet kuulostavat melko tutuilta tavoitteilta kokoomuslaisille tänäkin päivänä.

Suomalaisen Puolueen sisällä suurin kysymys politiikassa oli suhde venäläisiin. Puolueen sisällä halu itsenäisen Suomen asian edistämiseksi hajotti puolueen kahdeksi eri puolueeksi. Niin sanotut vanhasuomalaiset suosivat myöntyväisyyslinjaa suhteessa venäläisiin ja venäläistämistoimiin. Puolueesta irtosivat omaksi puolueekseen Nuorsuomalaiset, jotka vastustivat aktiivisemmin ja näkyvämmin sortotoimia.

Itse­näisyyden alku

Sisällissodan jälkeen eduskunta valitsi Suomelle kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karlin, jonka hallitsijanimeksi piti tulla Väinö I. Eduskunta ei ollut yksimielinen valitessaan nuorelle isänmaalle hallitusmuotoa, mutta vanhasuomalaiset kannattivat perustuslaillista monarkiaa. Nuorsuomalaiset taas vastustivat monarkiaa, ja tämä ns. kuningaskysymys repi rikki sisällissodan aikaisen porvaririntaman.

Suomen asema kansainvälisesti kävi kestämättömäksi syksyllä 1918, kun Saksa hävisi sodan. Suomen kuninkaaksi valittu prinssi Friedrich Karl luopui kruunustaan joulukuussa 1918 käymättä koskaan Suomessa. Suomi valitsi hallitusmuodokseen presidenttijohtoisen parlamentarismin.

Sisällis­­sodan arpia

Sisällissodan jälkeisinä vuosina Suomea tuli rakentaa ja vahvistaa yhdessä kaikin keinoin. Raskas sisällissota oli jakanut kansakuntaa, ja tulevaisuuden rakentaminen aloitettiin tyhjästä. Kokoomus tuki maamme yhteiskunnallista rauhoittamista torpparilailla. Sosiaalisissa kysymyksissä se painotti erityisesti työväestön asuntoasioita.

Snellmanilaisessa sivistysaatteen hengessä kokoomus tuki oppivelvollisuutta ja sivistyksen ulottamista kaikille kansanluokille saavutettavaksi.

Kokoomus perustetaan

Kansallinen Kokoomuspuolue perustettiin 9.12.1918 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla pidetyssä perustamiskokouksessa. Uusi puolue päätettiin perustaa sen jälkeen kun porvaririntamaa rikki repinyt kuningaskysymys päättyi syksyllä 1918 monarkistien voittoon. Kokoomuksen perustajissa oli sekä vanhasuomalaisissa että nuorsuomalaisissa toimineita jäseniä. Jo tuolloin kokoomus oli moniarvoinen puolue, jossa oli erilaisia ajattelijoita kaikista yhteiskunnan luokista.

Yli 600 paikalle tullutta kokousedustajaa valitsivat puolueen puheenjohtajaksi Hugo Suolahden, sekä hyväksyivät sen ensimmäisen poliittisen ohjelman. Ohjelman pääasia oli hallitusmuodon pitäminen monarkiassa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, ja vain viisi päivää ohjelman hyväksymisen jälkeen prinssi Friedrich Karl luopui kruunusta. Kokoomus joutuikin tarkistamaan poliittista kantaansa hallitusmuotoon jo helmikuussa 1919, mutta osittain kokoomuksen vaikutustyön vuoksi presidentille tuli Suomessa vahvat poliittiset valtaoikeudet.

Sosiaalisen oikeuden­­­mukaisuuden puolue kokoomus

Kokoomuksen kantavia arvoja olivat perustettaessa snellmanilainen sosiaalireformismi, sivistysaate sekä isänmaallisuusaate. Kokoomuksen arvopohjana oli hegeliläinen vahvan valtion periaate, jonka mukaan valtiolla oli korkeampia tarkoituksia kansan elinehtojen ja kansallisen kulttuurin kehittämiseksi. Puolueen sosiaalireformistinen linja näkyi myös vuoden 1919 ohjelmassa ja veropolitiikassa. Kokoomus vaati ja sai läpi mm. progressiivisen tulo- ja omaisuusverotuksen. Kireää verotusta puolue perusteli sillä, että "vähävaraisia kansanluokkia rasitetaan niin vähän kuin mahdollista, samalla kun varakkaiden kansaluokkien ylellisyystavarat pannaan tehokkaan verotuksen alaisiksi".

Aatteellinen käännös kohti oikeaa

Kokoomus hyväksyi uuden puolueohjelman vuonna 1920, jolloin puolueen politiikan suunta muuttui vanhasuomalaisesta sosiaalireformismista konservatismiin ja puolue siirtyi oikealle. Puolueen yleiset periaatteet muotoiltiin erityiseksi periaatejulistukseksi vuonna 1921. Periaatejulistus säilyi sisällöltään samana vuoteen 1957 saakka.

Ohjelman mukaan Kansallinen Kokoomuspuolue pitää kaiken toiminnan ylimpänä ohjeena suomalaisen kansallishengen ja isänmaallisen yhteistunnon kohottamista sekä pyrkimystä valtion ja yhteiskunnan lujittamiseksi. Vaikka puolue siirtyikin kohti oikeistolaisuutta ja alkoi painottaa talouspoliittisia kysymyksiä, säilyi kielikysymys vahvana teemana puolueen sisällä. Kokoomus halusi suomalaistaa kouluopetuksen ja erityisesti Helsingin yliopiston 1920-luvulla, sillä se uskoi että "korkein sivistys saattoi nousta vain kansalliselta maapohjalta".

Suhtautumisessa evankelisluterilaiseen kirkkoon kokoomus jatkoi 1920-luvulla viitoitetulla tiellä. Kristillinen elämänkatsomus ja siveellisyys olivat välttämättömiä kansamme voimakkaalle ja terveelle kehitykselle.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Yhteiskunnan poliittinen ilmapiiri oli sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä jännittynyt. Se näkyi sekä aktiivisena kommunistisena toimintana kuin myös kommunismin vastaisena toimintana.

Kokoomuksessa politiikan jakokysymykseksi palasi suhtautuminen Venäjään. Entiset vanhasuomalaiset, jotka olivat olleet ennen itsenäistymistä myöntyväisyyslinjalla, tunnustivat muuttuneet voimapoliittiset voimasuhteet Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä. Nuorsuomalaisista muodostunut puolueen siipi piti Tarton vuoden 1920 rauhaa häpeärauhana ja kannatti avoimesti niin kutsuttua heimoaatetta.

Irti oikeisto­­radikalismista

Kokoomus keskittyi 1920-luvun politiikassa vastustamaan kommunismia ja estämään kommunismin leviämistä. Kommunismin vastaisuus johti erillisen oikeistolaisen Lapuan liikkeen syntyyn. Suomessa käytiin kamppailua perustuslaillisuudesta ja demokratiasta 1920- ja 30-luvuilla.

Lapuan liike alkoi radikalisoitua vuonna 1930. Liikkeen suorasta painostuksesta huolimatta kommunismia ei kielletty. Lapuan liike ryhtyi laittomiin muilutuksiin ja pääministeri Svinhufvudin hallitus taipui kieltämään kommunistinen toiminta. Lapuan liikkeen valtion vastainen toiminta päättyi Mäntsälän kapinaan, jonka kukisti kokoomuslainen, presidentiksi noussut Pehr Evind Svinhufvud. Kommunismin vastaisuudestaan huolimatta hän asetti perustuslaillisuuden etusijalle. Kuten kansallistunteen nousu, myös äärioikeistolaisuus oli yleiseurooppalainen ilmiö, joka johti monissa maissa demokratian tuhoon.

Radikaalin kommunismin vastaisen oikeiston parlamentaariseksi toimintakanavaksi perustettiin Isänmaallinen Kansanliike, IKL- puolue. Kokoomus teki IKL:n kanssa vaaliliiton vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen katastrofaalisen huonon vaalituloksen myötä puolue irrottautui radikaalioikeistosta. Tämä tapahtui syksyn 1935 puoluekokouksessa, jossa puolueen ohjelmaan kirjattiin fasismin vastainen kanta.

Ensimmäinen kokoomus­lainen presidentti Svinhufvud

Harva suomalainen poliitikko on pystynyt vaikuttamaan yhtä paljon isänmaansa kohtaloon kuin Pehr Evind Svinhufvud (1861-1944). Hän ehti toimia mm. eduskunnan puhemiehenä, Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana heti itsenäistymisensä jälkeen, pääministerinä ja maamme kolmantena presidenttinä (1931-1937). Koulutukseltaan hän oli lakitieteen kandidaatti.

Svinhufvud oli aktiivinen perustuslaillinen toimija, joka vastusti venäläistämistoimia myös omalla esimerkillään. Kun Svinhufvud kieltäytyi eroamasta Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomarin virasta keisarin käskystä huolimatta, hänet karkotettiin Siperiaan vuonna 1914. Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen hän palasi Suomeen ja ryhtyi itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi. Siinä asemassa hän myös antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen 4.12.1917.

Sotavuodet lamauttavat puolueen toimintaa

Talvisodan sytyttyä Suomeen muodostettiin hallitus, jossa oli kaikkien puolueiden edustus. Maan kohtalon ollessa vaakalaudalla poliittiset erimielisyydet piti siirtää syrjään. Yhteiskunnan vastakkainasettelua vähensi myös ns. tammikuun kihlaus, jolla työmarkkinat saatiin saman sopimuspöydän ääreen. Kokoomus osallistui sotavuosina hallituksen 1-2 ministerin voimin, pitäen huolta maan itsenäisyydestä ja puolustustahdosta.

Suomen kohtalon vuosina puoluetoiminta oli käytännössä lamaantunut. Eduskunnan toimikausi venyi kuuden vuoden mittaiseksi. Sotien rauhanehdot alueluovutuksineen olivat vaikeita hyväksyä, mutta itsenäisyyden säilyttäminen ja vaihtoehtojen vähyys pakottivat suostumaan niihin.

Piikkinä kommunistien lihassa

Sodan päättymisen jälkeen Suomi oli tienhaarassa. Maamme sisä- ja ulkopoliittinen toimintaympäristö oli muuttunut täydellisesti. Ulkopolitiikan suurin muutos oli tarve luoda luottamuksellinen suhde Neuvostoliittoon. Sen rakensi kokoomuslainen presidentti Juho Kusti Paasikivi.

Poliittisen ympäristön murroksen lisäksi maamme yhteiskunnallinen tilanne oli täynnä haasteita. Evakot piti asuttaa, sotakorvaukset piti maksaa ja maa jälleenrakentaa. Pitkä matka kohti länsimaista elintasoa ja pohjoismaista hyvinvointivaltiota oli aloitettava lähes tyhjästä.

Rauhanehtojen mukaisesti kommunistinen puoluetoiminta oli sallittava maassamme. Maan alta nousseet kommunistit halusivat tehdä Suomesta sosialistisen kansantasavallan, mikä herätti oikeutettua huolta kansalaisten enemmistössä. Yhteiskunnallista epävakautta lisäsi Neuvostoliiton valvontakomission läsnäolo Helsingissä ja sen sotkeutuminen demokraattisen päätöksentekoon eduskunnassa.

Kommunistit ottivat haltuunsa Valtiollisen poliisin (Valpo). Kokoomus joutui kommunistien ja valvontakomission tarkkailun alle. Sillä pyrittiin tuhoamaan tai vaikeuttamaan puolueen toimintaa. Erityisesti Kokoomuksen Nuorten Liitto (KNL) joutui kommunistien sisäministeri Yrjö Leinon silmätikuksi. Kokoomuksen ajojahti johti mielivaltaisiin pidätyksiin ja syytöksiin, joilla yritettiin hakea "todisteita" puolueen kytköksistä fasismiin. Niin kutsutun punaisen Valpon ajojahti kokoomusta kohtaan loppui vasta, kun presidentti Paasikivi erotti sisäministerin virastaan.

Kokoomus­lainen presidentti J.K. Paasi­kivi

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956) oli sotien jälkeisen ajan tärkeimpiä poliitikkoja ja maamme yhteiskunnallisen tilanteen vakauttaja. Koulutukseltaan hän oli lakitieteen tohtori. Paasikivi ehti vaikuttaa suomalaisessa politiikassa aktiivisesti yli viiden kymmenen vuoden ajan senaattorina, kansanedustajana, pääministerinä ja presidenttinä.

Paasikivi kuului nuorempana vanhasuomalaisiin, ja liittyi kokoomukseen heti sen perustamisen jälkeen. Poliittiselta vakaumukseltaan hän oli perustuslaillinen monarkisti, joka politiikassa toimiessaan tunnusti ensisijaisesti realiteetit. Presidenttinä Paasikivi loi sodanjälkeisessä Suomen ulkopoliittisen linjan, niin kutsutun Paasikiven linjan, jossa korostettiin Suomen asemaa puolueettomana länsimaana idän ja lännen välissä.

Paasikiven presidenttikautena Suomi maksoi sotakorvauksensa loppuun, teollistui voimakkaasti, neuvotteli Porkkalan alueen takaisinluovutuksen Neuvostoliiton kanssa ja järjesti Helsingin Olympialaiset vuonna 1952. Presidentti Paasikiven seuraajaksi nousi vuonna 1956 silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Juho Kusti Paasikivi kuoli vuoden 1956 lopussa.

Kohti yksilöiden ­­politiikkaa

Kokoomus alkoi uudistaa varovaisesti poliittista linjaansa 1950-luvulla. Puolue oli toiminut kaksikymmenluvulta asti samalla periaateohjelmalla, ja se päätettiin uudistaa. Uusi periaateohjelma muutti puolueen politiikan linjan konservatismista kohti dynaamista konservatismia sekä markkinataloutta.

Kokoomuksen ohjelmassa nostettiin ensimmäistä kertaa esille yksilön asema ja oikeudet yhteiskunnassa, ja alettiin katsoa yhteiskuntaa yksilön kautta. Muilta osin kokoomuksen politiikassa ja vuoden 1957 ohjelmassa korostuivat yhteiskunnan lujuus, kansankunnan eheys, lakien noudattaminen ja perhe-elämän kunnioittaminen.

Lisää markkina­taloutta

Talouspolitiikka nousi politiikassa keskeiseksi osa-alueeksi. Hyvinvoinnin kasvattaminen ja maan kehittyminen edellyttivät aktiivista ja kannustavaa talouspolitiikkaa. Kokoomuksen linjaksi tuli Länsi-Saksasta omaksuttu sosiaalinen kapitalismi.

Sosiaaliseen markkinatalouteen liittyi pienomistuksen ja yksityisyrittäjyyteen liittyvä politiikka, niin kutsuttu kansankapitalismi. Kokoomus vastasi kommunistien sosialisointipyrkimyksiin omalla linjallaan, joka vaati kaikkia pääoman omistajiksi. Suomen taloudellinen nousu ja kehittyminen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi edellyttivät yrittäjyyttä, jota kokoomus halusi lisätä.

Korpi­­vaellus alkaa vasemmisto­­laisella 60-luvulla

Yhteiskunnallinen poliittinen liikehdintä kiihtyi 1960-luvulle tultaessa. Kokoomuksessa Nuorten Liitto ja vasta perustettu Opiskelijaliitto Tuhatkunta kävivät tiukkaa aatteellista kampailua radikaalin vasemmistoliikkeen kanssa. Suomessa pelättiin vasemmistolaista vallankumousta. Kokoomus asettui yksilönvapauksien ja demokratian puolustajiksi 60-luvun lopulla. Puolueesta tuli sosialismin vastavoima.

Puolueen sisällä erityisesti Tuhatkunta ja Kokoomusnuoret kävivät ideologista keskustelua, jonka mukaan yhteiskunnalla ja sen instituutioilla tuli olla vain välinearvo yksilön menestymiselle. Tämänkaltainen ajattelu oli vastoin ajan poliittista ajattelua.

Jälleen kerran poliittinen liikehdintä oikeisto-vasemmisto-akselilla oli osa eurooppalaista liikehdintää, joka iski lopulta myös Suomeen. Ideologinen kamppailu siirtyi myös urheilun ja taiteen piiriin. Yhteiskunta ylipolitisoitui kaikilla tasoilla.

Valtakunnan politiikassa kokoomukselle alkoi pitkä korpivaellus vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen. Kokoomus joutui ulkopoliittisista syistä oppositioon. Ulkopolitiikkaa alettiin käyttämään sisäpolitiikan välineenä. Presidentti Kekkonen vahvisti valtapoliittista asemaansa parlamentaarisesti kyseenalaisesti, mitä kokoomus vastusti. Presidentinvaaleissa 1962 ja 1968 omien ehdokkaiden asettaminen sinetöi kokoomuksen joutumisen oppositioon.

Hyvistä vaalituloksista huolimatta kokoomus ei päässyt hallitukseen ennen vuotta 1987. Siksi puolueella on syvä muisto parlamentarismin toteuttamisen tärkeydestä tänäkin päivänä. Kokoomus maksoi demokratian ja oman poliittisen toimintavapautensa puolustamisesta kovan hinnan, mutta se kasvatti puolueen suosiota jatkuvasti.

Kokoomuksen remontti­miehet

Oppositiotaipaleella kokoomus yritti päästä aktiivisesti hallitusvastuuseen. Keskustan ja sosiaalidemokraattien punamultayhteistyö kesti vaaleista toiseen, ja sen takuumiehenä oli presidentti Kekkonen.

Kokoomuksen sisällä nousi uuden puheenjohtaja Juha Rihtniemen johdolla liike, joka yritti kääntää kokoomuksen politiikkaa ja suhdetta presidentti Kekkoseen hallituskelpoiseen suuntaan. Ryhmää kutsuttiin "remonttimiehiksi" Juha Rithniemen vaalimainoksen mukaisesti, ja siihen kuului joukko nuoria kansanedustajia. Remonttimiesten ansiosta kokoomus alkoi suhtautumaan lievemmin kommunisteihin sekä tukea Paasikivi-Kekkosen linjaa ulkopolitiikassa. Myöhemmin puolueessa käytiin keskustelua siitä, suomettuiko kokoomus 1970-luvulla liikaa.

Kokoomus teki vuonna 1970 ensimmäisen erillisen periaateohjelmansa, jota oli vaadittu jo 1960-luvun lopussa. Ohjelmassa kokoomuksen poliittinen linja muuttui, ja vahvan valtion itseisarvo poistettiin politiikasta. Sen sijaan esille nostettiin yhteiskunnan moniarvoisuus ja perusturvan parantaminen.

Uusi poliittinen linja ja puolueen imago nostivat kokoomuksen suuriin vaalivoittoihin eduskuntavaaleissa 1975 ja 1979, mutta eivät hallitukseen. Aktiivisesta politiikan muutoksesta ei ollut apua, kokoomus pysyi oppositiossa. Kokoomus tuki jopa poikkeuslakia, jolla presidentti Kekkosen valtakautta jatkettiin.

Korpivaellus päättyi pääministeri­puolueen asemaan

Yhteiskunnallinen vapautuminen sekä läntinen integraatio nostivat kokoomuksen suosiota ja painetta hallitusvastuuseen pääsemisestä 1980-luvulla. Korpivaelluksena tunnettu aika päättyi kevään 1987 eduskuntavaaleissa. Kokoomus nousi pääministeripuolueeksi tasavallan presidentti Mauno Koiviston "manuaalisessa ohjauksessa".

Harri Holkerin hallitus (1987-1991) todisti toimintaympäristön täydellisen muutoksen, kun kasinotalouden nousukausi ja hyvinvointipalveluiden jatkuva laajentaminen päättyivät Neuvostoliiton romahtamiseen ja Suomen lamaan.

Kylmän sodan päättymisen ennusmerkit ja Berliinin muurin murtuminen rohkaisivat Kokoomusnuoria vaatimaan Suomen liittymistä Euroopan Yhteisöön. Läpi 1980-luvun eurooppalaistunut puolue ja sen nuorisojärjestö alkoivat nyt liputtaa rohkean läntisen integraation puolesta. Puolue kärsi vaalitappion vuonna 1991, mutta lähti mukaan keskustalaisen Esko Ahon lama-ajan porvarihallitukseen, jotta raskaat, mutta välttämättömät päätökset saataisiin tehtyä. Suomalainen hyvinvointi oli aiempaa riippuvaisempi avoimesta markkinataloudesta. Kokoomuksen uusi periaateohjelma vuonna 1993 painottikin ekososiaalista markkinataloutta.

Nopea yhteiskunnallinen ja poliittinen murros 1990-luvun alkuvuosina päättyi vuoden 1994 kansanäänestykseen Euroopan Unioniin liittymisestä. Kokoomus oli tukenut avoimesti Unioniin liittymistä, koska se näki jäsenyyden tärkeänä Suomen kehitykselle ja vaikutusvallalle. Suomi liittyi Euroopan Unioniin 1.1.1995. Vuosikymmenen lopun aikana kokoomus oli mukana pääministeri Lipposen hallituksissa, jolloin Suomi nousi taloudellisesti jaloilleen ja liittyi EMU-alueeseen. Laman aikaiset päätökset olivat välttämättömiä, mutta niiden loppulaskua jäi maksettavaksi vielä seuraavallekin vuosituhannelle.

Uuden vuosi­­tuhannen kokoomus

Yhtäjaksoisen kuudentoista vuoden hallitusvuoden jälkeen kokoomus hävisi vaalit vuonna 2003. Tämä antoi puolueelle aikaa miettiä ja tarkentaa omaa suuntaansa sekä uudistaa politiikkaansa. Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi vuonna 2004 valittiin 32-vuotias Jyrki Katainen. Kokoomus oli muuttunut 90-luvun hallitusvuosina aktiiviseksi eurooppalaiseksi puolueeksi, jonka yhteydet eurooppalaisiin veljespuolueisiin olivat tiiviit. Siksi oli aika päivittää puolueen periaateohjelma ja aate puheenjohtaja Kataisen johdolla.

Kokoomuksen uusin periaateohjelma hyväksyttiin vuonna 2006. Tuolloin kokoomus määriteltiin keskustaoikeistolaiseksi kansapuolueeksi ja puolueen aatteellinen pohja kiteytettiin kokoomusaatteeksi. Kokoomusaate tiivistyy puolueen arvoissa, joita ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.

Taas kansa vastaa kokoomus

Kokoomus on menestynyt tekemällään politiikalla hyvin uudella vuosituhannella. Puolue on pystynyt kasvattamaan jäsenmääräänsä, kehittämään organisaatiotaan ja kuunnellut kansalaisia. Kokoomus on ollut eurooppalainen puolue, joka haluaa viedä Suomen niihin pöytiin, joissa Suomea koskevista asioista päätetään.

Kokoomus nousi maan suurim­maksi kunta­puo­lu­eeksi ensim­mäistä kertaa vuoden 2008 kunnal­lis­vaa­leissa, ja on ollut sitä myös vuosien 2012, 2017 ja 2021 kuntavaaleissa. Vuonna 2011 kokoomus nousi ensim­mäistä kertaa histo­riassaan eduskunnan suurim­maksi puolu­eeksi, ja Jyrki Katai­sesta tuli Suomen päämi­nisteri. Kataisen jälkeen pääministerinä ja vuodesta 2015 alkaen valtiovarainministerinä jatkoi 2014 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittu Alexander Stubb. Vuosituhannen alun suuriin menestyksiin on kuulunut puolueen ehdok­kaaksi asettaman Sauli Niinistön valinta tasavallan presi­den­tiksi helmi­kuussa 2012. Kokoomus oli myös tukemassa, kun Sauli Niinistö valittiin uudelleen virkaan tammikuussa 2018.

Vuodesta 2016 alkaen kokoomusta on luotsannut Petteri Orpo. Orpo on pitkäaikainen kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Hänet valittiin kokoomuksen eurooppalaisen kattopuolueen EPP:n varapuheenjohtajaksi 2019. Orpon johdolla kokoomus on voittanut kahdet kuntavaalit, eurovaalit 2019 ja Suomen historian ensimmäiset aluevaalit 2022.

Kokoomus­lainen presidentti Sauli Väinämö Niinistö

Uuden vuosituhannen kokoomus oli toteuttamassa suomalaisten haavetta presidentinvaaleissa 2012. Kokoomus oli myös tukemassa, kun Sauli Niinistö valittiin uudelleen virkaan tammikuussa 2018. Kokoomuslainen presidenttiehdokas Sauli Niinistö voitti vaalit ennätyksellisen suurella ääniosuudella. Presidentti Niinistö on pitkäaikainen kansanedustaja, kokoomuksen entinen puheenjohtaja sekä ministeri, jolla on työkokemusta sekä Suomesta että Euroopasta. Sauli Niinistö on Suomen pitkäaikaisin valtiovarainministeri, ja hän on myös toiminut Suomen Palloliiton puheenjohtajana. Koulutukseltaan hän on oikeustieteen kandidaatti.