Jorma Ollila: Juhla­puhe Keskus­kaup­pa­ka­ma­rin 90-vuotis­juh­lassa 19.11.2008.

Mikä on järke­vää talous­po­li­tiik­kaa syvän taan­tu­man kynnyk­sellä?

Suomen talou­dessa on pitkään mennyt hyvin, mikä on heijas­tu­nut yhteis­kun­nal­li­sen keskus­te­lun paino­tuk­sissa. Tilanne on kuiten­kin viime kuukausina muut­tu­nut ainut­laa­tui­sen nopeasti, ja edessä on erit­täin jyrkkä muutos huonom­man talous­ke­hi­tyk­sen suun­taan. Korkea­suh­dan­teessa hyvin tehtä­vänsä hoita­nut halli­tus on joutu­massa tuli­ko­kee­seen, jossa muutoin normaa­leiksi katsot­ta­vat toimet eivät riitä; nyt on torjut­tava krii­siä ja työt­tö­myyttä sekä veroja keven­tä­mällä että mitoi­tuk­sel­taan merkit­tä­vällä ja kasvu­po­liit­ti­sesti oikein kohdis­te­tulla elvy­tys­po­li­tii­kalla.

Yhdys­val­loista alka­nut finans­si­kriisi on viime viik­koina levin­nyt nopeasti koko maail­man­ta­lou­teen. On yhä ilmei­sem­pää, että vaiku­tuk­set ns. reaa­li­ta­lou­teen tule­vat olemaan voimak­kaan kiel­tei­siä. Edessä on parhaim­mil­laan­kin syvä ja pitkä taan­tuma, joka tulee heijas­tu­maan työt­tö­myy­den merkit­tä­vänä kasvuna. Tällöin monet julki­seen valtaan kohdis­tu­vat vaati­muk­set voimis­tu­vat samalla kun sen rahoi­tus­ti­lanne heik­ke­nee. Miten muut­tu­nee­seen tilan­tee­seen pitäisi reagoida talous­po­li­tii­kassa? Kenen käsissä ovat ratkai­sun avai­met, jos kenen­kään? Kaiketi maail­man­laa­jui­sen ongel­man hallinta edel­lyt­tää globaa­lilla tasolla sovit­tuja ratkai­suja? Mikä on Euroo­pan unio­nin rooli? Mitä Suomen halli­tus voi tehdä krii­sin torju­mi­seksi tai lieven­tä­mi­seksi?

Ns. G20-maat kokoon­tui­vat vasti­kään Washing­to­niin keskus­te­le­maan maail­man ?finans­siark­ki­teh­tuu­rin? uudis­ta­mi­sesta. Näin käyn­nis­tyvä työ tähtää Euroo­pan unio­nin toivo­mus­ten mukai­sesti mm. sen varmis­ta­mi­seen, että rahoi­tus­mark­ki­noi­den säätely vaste­des on kaiken katta­vaa: sen tulee kattaa kaikki instru­men­tit, kaikki insti­tuu­tiot ja kaikki maail­man rahoi­tuk­sel­li­sesti merkit­tä­vät alueet. Näin voidaan parem­min vält­tää ?regu­la­tory arbit­rage? nimellä tunnet­tua ilmiötä, eli sellai­sia sääte­lyn eroja hyödyn­tä­viä rahoi­tus­toi­mia, jotka viime vuosina ovat ruok­ki­neet ?varjo­pank­kien? toimin­taa ja riskin­ot­toa sekä kupla­ta­loutta.

Tarvi­taan myös tiiviim­pää kansain­vä­listä yhteis­työtä rahoi­tusins­ti­tuu­tioi­den ja mark­ki­noi­den valvon­nassa, ja Kansain­vä­li­sen Valuut­ta­ra­has­ton (IMF) asemaa tulisi vahvis­taa. Talle­tus­va­kuu­tus­jär­jes­tel­miä tulisi harmo­ni­soida ja luoki­tus­lai­tos­ten toimin­taa on arvioi­tava uudel­leen. Rahoi­tus­lai­tos­ten on syytä paran­taa riski­hal­lin­taansa, vahvis­taa pääomi­aan ja tarkis­taa palk­kio­jär­jes­tel­mi­ään. Ennen kaik­kea on vaadit­tava nykyistä suurem­paa läpi­nä­ky­vyyttä; eri instru­ment­tien ominai­suu­det ja riskit on voitava tunnis­taa ja niiden arvioi­mi­seksi tulee olla riit­tä­västi rapor­toi­tua tietoa.

Rahoi­tus­jär­jes­tel­män kehit­tä­mi­nen auttaa tule­vien krii­sien ehkäi­se­mi­sessä. Toivot­ta­vasti maailma vaste­des kyke­nee parem­min sovit­ta­maan yhteen dynaa­mi­set ja inno­va­tii­vi­set rahoi­tus­mark­ki­nat makro­ta­lou­del­li­seen vakau­teen. Nyt vallit­se­vassa tilan­teessa on kuiten­kin ensi­si­jaista, että pysty­tään rajoit­ta­maan käsillä olevan finans­si­krii­sin leviä­mistä ja sen reaa­li­ta­lou­del­li­sia vaiku­tuk­sia. Tätä ei hoideta sääte­lyn keinoin, tällöin on kyse ylei­sen talous­po­li­tii­kan haas­teesta.

Kuten Washing­to­nin kokouk­sessa hyvin ymmär­ret­tiin, G20-maiden tulisi nyt kantaa huolta koko­nais­tuo­tan­non kasvua tuke­van kysyn­nän yllä­pi­tä­mi­sestä. Lisäksi on ensiar­voi­sen tärkeää vastus­taa kaik­kia protek­tio­nis­ti­sia pyrki­myk­siä. Koolla olleet G20-maat piti­vät laajalla rinta­malla toteu­tet­ta­vaa raha- ja finans­si­po­liit­tista elvy­tystä tarpeel­li­sena. Tilanne on tässä suhteessa melko kuiten­kin erilai­nen Yhdys­val­loissa ja Euroo­passa.

Yhdys­val­to­jen keskus­pankki (?Fed?) on jo pitkään harjoit­ta­nut hyvin reak­tii­vista, nopei­den ja voimak­kait­ten liik­kei­den poli­tiik­kaa. Edel­li­sen puheen­joh­ta­jansa, Alan Greenspan?in johdolla Fed tuki talous­kas­vua mata­lien korko­jen kautta siinä määrin, että tuon poli­tii­kan nyt arvioi­daan myötä­vai­kut­ta­neen asun­to­hin­ta­kuplan synty­mi­seen. Talous­nä­ky­mien synken­tyessä Fed on viimeksi kulu­neen vuoden aikana jälleen alen­ta­nut ohjaus­kor­ko­aan nopeasti ja mata­lalle tasolle.

Taus­talla on nykyi­sen pääjoh­ta­jan, Ben Bernanke?n pelko siitä, että finans­si­kriisi uhkaa johtaa hyvin jyrk­kään talou­den alamä­keen. Kuten hyvin tiede­tään, Ben Bernanke kirjoitti väitös­kir­jansa 1930-luvun lamasta, joka hänen mieles­tään oli ennen kaik­kea ?luot­to­lama?. Yhdys­val­to­jen vasta valittu presi­dentti, Barak Obama, näyt­tää olevan ohjaa­massa maataan voimak­kaan finans­si­po­liit­ti­sen elvy­tys­po­li­tii­kan tielle. Hän haluaa nopeita toimia vero­tuk­sen keven­tä­mi­seksi ja koti­mai­sen kysyn­nän tuke­mi­seksi. Samalla hän kaavai­lee merkit­tä­viä inves­toin­teja ja muita panos­tuk­sia Yhdys­val­to­jen perus­ra­ken­tee­seen ja tutki­muk­seen.

Lisäksi on muis­tet­tava, että Yhdys­val­to­jen talous on Euroop­paan nähden dynaa­mi­nen ja sopeu­tu­mis­ky­kyi­nen. Näistä syistä Yhdys­val­lat saat­taa hyvin­kin onnis­tua talous­po­li­tii­kan avulla kään­tä­mään talou­den kohtuul­li­sen ajan kuluessa uuteen nousuun.

Voi kysyä, eivätkö Yhdys­val­to­jen liit­to­val­tion suuret budjet­tia­li­jää­mät muodosta elvy­tyk­seen nojau­tu­van talous­po­li­tii­kan estettä? On esitetty arvioita, että alijäämä pian voisi nousta vuosi­ta­solla jopa 1000 miljar­din dolla­rin suurui­seksi! Vastaus on, että kaikki on suhteel­lista: voima­kas elvy­tys­po­li­tiikka parin vuoden ajaksi lisää liit­to­hal­li­tuk­sen velkaa, mutta vaiku­tus ns. raken­teel­li­seen rahoi­tusa­li­jää­mään jää sitten­kin melko vähäi­seksi.

Yhdys­val­to­jen edel­leen jatkuva väes­tön kasvu yhdis­tet­tynä posi­tii­vi­seen tuot­ta­vuus­ke­hi­tyk­seen mahdol­lis­taa talous­kas­vun jatku­mi­sen suotui­sana ja auttaa pitä­mään julki­sen sekto­rin pitkän tähtäi­men rahoi­tus­nä­ky­mät siedet­tä­vinä. Halu­tes­saan Yhdys­val­lat voi käyt­tää sekä raha­po­li­tiik­kaa että finans­si­po­li­tiik­kaa talou­den saat­ta­mi­seksi uudelle kasvu-uralle.

Euroo­pan tilanne on vaikeampi. Kriisi alkoi Yhdys­val­loista (?subprime? asun­to­lai­nat, ?Lehman Brot­hers? jne.), mutta talou­den heik­ke­ne­mi­nen saat­taa Euroo­passa silti muodos­tua voimak­kaam­maksi tai aina­kin pitkä­ai­kai­sem­maksi. Euroo­pan keskus­pankki on ollut kovin hidas ja varo­vai­nen ohjaus­kor­konsa alen­ta­mi­sessa.

Varo­vai­suu­della on toki perus­te­lunsa, mutta krii­sin kolkut­taessa voisi keskei­seltä viran­omai­selta toivoa nopeaa ja päät­tä­väistä toimin­taa. Korko­po­li­tii­kan vaiku­tuk­set toteu­tu­vat joka tapauk­sessa vain aikaa myöten. Vaarana myös on, että raha­po­li­tiikka pessi­mis­min voit­taessa alkaa menet­tää teho­aan.

Finans­si­po­li­tii­kan osalta tilanne Euroo­passa on vielä hanka­lampi. Yhtäältä kukin maa päät­tää omasta budjet­ti­po­li­tii­kas­taan. Yhtei­sö­ta­solla voidaan vain pyrkiä koor­di­noi­maan eri maiden toimin­taa. Tällöin etusi­jalla on ?vakaus- ja kasvuso­pi­muk­sen? puit­teissa tapah­tuva koor­di­nointi, joka tähtää ns. ?liial­lis­ten? alijää­mien torju­mi­seen. Tässä ei talou­den hyvinä vuosina juuri onnis­tuttu, ja useim­pien EU-maiden julki­sen sekto­rin rahoi­tus kärsii­kin nyt melkoi­sista alijää­mistä ja ns. ?kestä­vyys­va­jeista? (eli alijää­mät eivät näytä pois­tu­van vaikka talous kasvaisi tren­dinsä mukai­sesti).

Näky­miä varjos­ta­vat edel­leen väes­tön ikään­ty­mi­nen ja työvoi­man tarjon­nan supis­tu­mi­nen sekä monessa maassa heikko sopeu­tu­mis­kyky talou­den raken­ne­muu­tok­siin. Vaarana on, että Eurooppa näistä syistä juut­tuu pitkäksi ajaksi heik­koon talous­ke­hi­tyk­seen kaik­kine ongel­mi­neen kuten korkea työt­tö­myys ja paineet julki­seen lisä­vel­kaan­tu­mi­seen. Tästä syystä nopeat elvy­tys­toi­met juuri nyt ovat­kin vält­tä­mät­tö­miä alijää­mien kasvusta huoli­matta. Vakaus- ja kasvuso­pi­muk­sen krii­siai­koja varten laadi­tut poik­keus­klausuu­lit­han salli­vat alijää­mien katto­jen tila­päi­sen ylit­tä­mi­sen.

Elvy­tyk­sen keino­jen valin­nassa on tärkeätä vält­tää sellai­sia toimia, jotka ovat risti­rii­dassa raken­teel­lis­ten uudis­tus­tar­pei­den kanssa. Eurooppa ei tarvitse aurin­gon­las­kua­lo­jen yritys­ten tukiai­sia, vaan tutki­mus- ja kehi­tys­pa­nos­tuk­sia, koulu­tuk­sen uudis­ta­mista ja infra­struk­tuu­rin paran­nusin­ves­toin­teja.

Entä mitkä ovat Suomen ja Suomen halli­tuk­sen mahdol­li­suu­det lievit­tää kansain­vä­lis­ten ongel­mien vaiku­tuk­sia maas­samme?

Suomi, kuten muut­kin pohjois­maat, omaa­vat eräiltä osin parem­pia lähtö­koh­tia kohdata edessä olevia vaikeuk­sia. Pank­kien riskit ovat meillä suhteel­li­sen pieniä ja yritys­ten taseet ovat pääosin melko vahvoja. Lisäksi halli­tus on jo varau­tu­nut pank­keja turvaa­viin takui­siin ja pääomit­ta­mi­seen. Julki­sen sekto­rin rahoi­tus on moniin Euroo­pan maihin nähden hyvällä tolalla. Halli­tus on hyvien vuosien aikana aivan oikein pyrki­nyt varau­tu­maan siihen, että laihem­pia vuosia saat­taa olla edessä. Yhteis­kun­nas­samme ymmär­re­tään, että sopeu­tu­mi­nen maail­man­ta­lou­den muutok­siin on väis­tä­mä­töntä, vaikka se yrityk­sissä usein edel­lyt­tää kipeitä päätök­siä.

Tarvit­ta­via linjauk­sia ja toimia pohdit­taessa on tunnus­tet­tava, että kukaan ei näissä oloissa voi varmuu­della arvioida näkö­pii­rissä olevien ongel­mien syvyyttä ja kestoa. Tämä vaikeut­taa haas­tei­siin parhai­ten vastaa­van talous­po­li­tii­kan hahmot­ta­mista. Jos taan­tuma on syvä mutta lyhyt V-muotoi­nen, on voima­kas elvy­tys koti­mai­sen kysyn­nän yllä­pi­tä­mi­seksi houkut­te­leva keino kuilun ylit­tä­mi­seksi. Jos taan­tuma on pitkä­ai­kai­nen leveän U:n tai jopa L:n muotoi­nen, voi sillan raken­ta­mi­nen osoit­tau­tua kovin vaikeaksi. Tätä ajatel­len on annet­tava suurem­paa painoa sopeu­tu­mis­ky­kyä vahvis­ta­ville ja kilpai­lu­ky­kyä kohen­ta­valle toimen­pi­teille. Joka tapauk­sessa on syytä hakea keinoja, jotka ovat hyödyl­li­siä eri olosuh­teissa, sekä lyhyellä että pitkällä aika­vä­lillä. Näistä lähtö­koh­dista voi esit­tää mm. seuraa­via näkö­koh­tia:

Rahoi­tus­sek­tori

Käsillä olevan krii­sin keskei­nen piirre on rahoi­tus­mark­ki­noilla vallit­seva luot­ta­mus­pula ja rahoi­tuk­sen ehto­jen kiris­ty­mi­nen, joka vähen­tää mahdol­li­suuk­sia inves­toin­tei­hin ja aiheut­taa pahim­mil­laan merkit­tä­viä ongel­mia yritys­ten juok­se­valle toimin­nalle. Keskus­pank­kien toimet pank­kien likvi­di­tee­tin turvaa­mi­seksi eivät tässä suhteessa auta, jos raha jää pank­kei­hin. Pank­kien on täytet­tävä niille kuuluva tehtä­vät ml. normaa­lin liike­toi­min­nan ja inves­toin­tien rahoit­ta­mi­sen suhteen. Halli­tuk­sen on takui­den ja erityis­ra­hoi­tusta käyt­täen turvat­tava mm. vien­nin rahoi­tuse­del­ly­tyk­set.

Vero­tus

Halli­tuk­sen budjet­tie­si­tys pitää sisäl­lään vero­ke­ven­nyk­siä ensi vuodelle. Näistä esityk­sistä voi halu­tes­saan löytää moitit­ta­vaa. Sekä useat koti­mai­set ekono­mis­tit että kansain­vä­li­nen valuut­ta­ra­hasto ovat esimer­kiksi pitä­neet ruoan arvon­li­sä­ve­ron alen­ta­mista heikosti perus­tel­tuna. Oma kantani on, että ruoan ALV-kannan alene­mi­sen täytyy myös heijas­tua elin­tar­vik­kei­den kulut­ta­ja­hin­to­jen alene­mi­sena; muuten on ilmeistä, että kilpailu vähit­täis­kau­passa ei toimi hyväk­syt­tä­vällä tavalla.

Kaupan keskei­set toimi­jat varmaan teki­si­vät­kin viisaasti, mikäli pitäi­si­vät huolen siitä, ettei­vät antaisi aihetta tällai­seen johto­pää­tök­seen. Itse linjaa, vero­tuk­sen keven­tä­mistä, ja erityi­sesti palk­ka­tu­lo­jen vero­tuk­sen keven­tä­mistä, on kuiten­kin syytä pitää oikeana: vero­tuk­sen keven­tä­mi­nen on Suomen talous­po­li­tii­kan kannalta keskei­nen tavoite sekä suhdanne- että raken­ne­po­liit­ti­sesti. Tässä tilan­teessa se tukee koti­ta­louk­sien osto­voi­maa ja kulu­tus­ky­syn­tää, mikä helpot­taa tilan­netta eten­kin koti­mark­ki­noilla toimi­vien, usein pien­ten ja keski­suur­ten yritys­ten kannalta.

Pidem­mällä aika­vä­lillä työn vero­kii­lan vähen­tä­mi­nen tukee työvoi­man tarjon­taa ja edis­tää työmark­ki­noi­den toimi­vuutta. Työn vero­tuk­sen keven­tä­mi­nen on siten sekä kysyn­nän elvy­tystä että tarjon­nan talous­po­li­tiik­kaa. Lisäksi se vähen­tää työn ja pääoman vero­kan­to­jen eroa ja tuosta erosta johtu­vaa houku­tusta työtu­lo­jen muut­ta­mi­seksi pääoma­tu­loiksi vero­tusta silmällä pitäen.

Toinen vero­tusta koskeva kysy­mys koskee yhtiö­ve­ro­kan­taa. Tuo vero­kanta on enene­västi kovan kansain­vä­li­sen vero­kil­pai­lun keino. Yhtiö­ve­ro­kan­taa on viime vuosina alen­nettu usein ja merkit­tä­västi. Tuorein muutos on Ruot­sin vero­kan­nan alen­ta­mi­nen aivan Suomen vero­kan­nan (26 %) tuntu­maan. Taan­tu­man oloissa tämä vero­kil­pailu saat­taa enti­ses­tään koven­tua.

Suomen kannalta on mones­ta­kin syystä olen­naista, että kansain­vä­li­set yhtiömme jatkos­sa­kin inves­toi­vat Suomeen. Tässä valossa on uskoak­seni vain ajan kysy­mys milloin yhtiö­ve­ro­kan­taa on Suomessa alen­net­tava.

Viime aikoina on keskus­teltu pääoma­tu­lo­ve­ron ja työtu­lo­jen raja­ve­roas­tei­den erosta, joka on koettu ongel­mal­li­sen suureksi. Listat­tu­jen yhtiöi­den osin­got ovat kuiten­kin osit­tain kahden­ker­tai­sen vero­tuk­sen kohteena, jolloin jaet­tui­hin voit­toi­hin kohdis­tuva veroaste on 40,5 prosent­tia. Tätä ei voi pitää erityi­sen mata­lana kansain­vä­li­sesti tai verrat­tuna työtu­lo­jen tavan­omai­siin veroas­tei­siin. Tällä totea­muk­sella en kiistä sitä, että veroas­tei­den erot eräissä tapauk­sissa (listaa­mat­to­missa yhtiöissä) aiheut­taa vero­tuk­sen legi­ti­mi­teet­tiä naker­ta­via ongel­mia.

Joka tapauk­sessa on juuri nyt hyvä muis­taa, että pääoma­tu­lo­jen vero­tusta uudis­tet­tiin vuonna 1993 siksi, että talou­den rattaat saatai­siin pyöri­mään ja talous nouse­maan lamasta kestä­vään kasvuun. Tässä onnis­tut­tiin varsin hyvin. Nyt on huono ajan­kohta lähteä vero­tuk­sen kiris­tä­mi­sen tielle.

Vali­koiva elvyt­tä­mi­nen

Taan­tuma vähen­tää osal­taan vero­ker­ty­miä ja heiken­tää julki­sen talou­den rahoi­tus­ta­sa­pai­noa. Nyky­ään katso­taan ylei­sesti, että tämä ns. auto­ma­tii­kasta johtuva budje­tin heik­ke­ne­mi­nen on syytä sallia. Kame­ra­lis­ti­nen vaati­mus budje­tin tasa­pai­not­ta­mi­sesta menoja leik­kaa­malla tai vero­tusta kiris­tä­mällä johtaisi tässä tilan­teessa vain taan­tu­man syve­ne­mi­seen.

Lisäksi voidaan esit­tää, että julki­nen valta finans­si­po­li­tii­kan keinoin aktii­vi­sesti elvyt­tää taloutta taan­tu­massa. Edellä jo todet­tiin palk­ka­ve­ro­tuk­sen keven­tä­mi­sen tarjoa­van tähän hyvän mahdol­li­suu­den. Vielä suorempi vaiku­tus­keino on julkis­ten meno­jen lisää­mi­nen. Elvy­tystä voidaan perus­tella sillä, että yrityk­set leik­kaa­vat tai lykkää­vät inves­toin­te­jaan ja koti­ta­lou­det vähen­tä­vät kulu­tus­taan. Lisäksi vienti kärsii kun kysyntä supis­tuu muissa maissa. Näissä oloissa koti­mai­sen kysyn­nän tuke­mi­sella halli­tuk­sen toimin on eittä­mättä merki­tystä, sillä yritys­ten on vaikea tuot­taa ja työl­lis­tää jollei talou­dessa ole tuotan­toon kohdis­tu­vaa kysyn­tää.

Julki­sen vallan meno­puolta tarkas­tel­taessa on hyvä pitää mielessä, että myös Suomen julki­sen sekto­rin rahoi­tuk­sen kestä­vyys on pitkällä aika­vä­lillä ongel­mal­li­nen jos kohta vähem­mässä määrin kuin monessa muussa EU-maassa. On varot­tava pysy­vien meno­pai­nei­den lisää­mistä, eten­kin kun vero­tuk­sen keven­tä­mi­seen on talou­den toimi­vuu­den turvaa­mi­seksi selvää tarvetta. Tältä kannalta perus­tel­luim­pia ovat kerta­luon­tei­set meno­li­säyk­set tai sellai­set, jotka vähen­tä­vät tule­via meno­pai­neita.

Ilmei­siä kohteita löytyy infra­struk­tuu­riamme yllä­pi­tä­vistä ja sitä kohen­ta­vista korjausin­ves­toin­neista, joiden toteut­ta­mi­nen on usein hyvin työval­taista toimin­taa. Nyt resurs­seja alkaa olla saata­villa ja kustan­nus­taso on kohtuul­lis­tu­massa. Nyt on järke­vää talo­yh­tiöi­den toteut­taa putki­re­mont­teja ja kuntien korjata kouluja ja vanhain­ko­teja sekä valtion panos­taa liiken­ne­ver­kos­toon. Myös vuokra-asun­to­jen raken­ta­mi­sen edis­tä­mi­nen talous­po­liit­ti­sin toimin on järke­vää silloin, kun resurs­sit muuten uhkaa­vat jäädä käyt­tä­mättä.

Vali­koi­vasti elvyt­tä­vän poli­tii­kan perus­teista ei Suomessa liene erimie­li­syyttä. Halli­tus onkin, aivan oikein, jo budjet­tie­si­tyk­sessä sekä siihen viime päivinä tehdyissä korjauk­sissa esit­tä­nyt lisä­pa­nos­tuk­sia mm. liiken­ne­jär­jes­tel­mään ja vuokra-asun­to­ra­ken­ta­mi­seen.

Suomen elvy­tys­po­li­tii­kan mitoi­tusta voi mieles­täni arvioida seuraa­vasti:

Yhtäältä Suomen ensi vuoden budjetti on viri­tetty selkeästi elvyt­tä­väksi. Tois­tai­seksi tehty­jen päätös­ten valossa finans­si­po­li­tiikka euroa­lu­eella on samassa määrin koko­nais­ky­syn­tää tuke­vaa lähinnä vain Espan­jassa. Histo­rian valossa budje­tin elvyt­tävä vaiku­tus, joka vastan­nee noin vajaa prosent­tia brut­to­kan­san­tuot­teesta, ei kuiten­kaan ole kovin suuri.

Toisaalta talou­den odotet­ta­vissa olevan kehi­tyk­sen kulma­ker­roin on tällä hetkellä myös Suomessa erit­täin huoles­tut­tava. Normaa­lin suhdan­ne­vaih­te­lun mukaan viri­tetty poli­tiikka ei vastaa nyt asetet­ta­via vaati­muk­sia.

Itse­ään ruok­kiva lasku on toden­nä­köi­sesti pysäy­tet­tä­vissä vain poik­keuk­sel­li­sen voimak­kain toimen­pi­tein. Tässä tilan­teessa ei ole vaaraa siitä, että hyvin kohdis­tettu lisäel­vy­tys johtaisi inflaa­tiota aiheut­ta­vaan ylilyön­tiin; vaarana on pessi­mis­min leviä­mi­nen ja työt­tö­myy­den voima­kas kasvu. Halli­tuk­sen on syytä valmis­tella lisä­toi­mia kysyn­nän ja työl­li­syyttä yllä­pi­tä­vän kasvun tuke­mi­seksi.

Onko meillä varaa sallia valtion velan kään­ty­vän uudel­leen kasvuun? Velkaan­tu­mi­sen vaaroja ei ole syytä vähä­tellä. Vastaus on silti varauk­sel­li­sen myön­tei­nen: Suomen julki­sen sekto­rin rahoi­tus, kun huomioi­daan myös eläke­ra­has­tot, on nykyi­sel­lään vahvasti ylijää­mäi­nen. Vahvan rahoi­tus­a­se­man etu on, että se antaa määrät­tyä liik­ku­ma­ti­laa ja sopeu­tu­mi­sai­kaa vaikeuk­sien koit­taessa. Milloin tuota liik­ku­ma­ti­laa käytet­täi­siin, jollei nyt? Julki­sen sekto­rin rahoi­tuk­sen saat­ta­mi­nen kestä­välle tolalle on tärkeää, mutta siihen savot­taan on ryhdyt­tävä talou­den kasvaessa, ei taan­tu­man oloissa ja sitä syven­täen.

Työmark­ki­noi­den kohtaanto-ongel­mien vähen­tä­mi­nen. Suomen työmark­ki­nat toimi­vat parem­min kuin monissa Keski-Euroo­pan tai Etelä-Euroo­pan maissa, mutta ne eivät toimi riit­tä­vän hyvin. Meillä on liian monta koulu­pu­do­kasta ja nuorta, joka ei ole löytä­neet tietään työelä­mään. Opis­ke­lut kestä­vät Suomessa keski­mää­rin kohtuut­to­man kauan, mikä lyhen­tää työuria alku­päästä. Meillä on edel­leen liikaa hakeu­tu­mista ennen­ai­kai­selle eläk­keelle; eläk­keelle siir­ty­mistä tulisi keski­mää­rin voida myöhen­tää ja työuria tätä kautta piden­tää tapah­tu­nutta enem­män. Suomen soisi olevan houkut­te­leva maa korkeasti koulu­te­tun työvoi­man kannalta, niin koti­maassa koulu­te­tun kuin muualta tänne hakeu­tu­van osalta. Näin ei tätä nykyä ole.

Voi kysyä, onko todella syytä puhua työvoi­man tarjon­nasta ja sen liik­ku­vuu­desta aikoina, jolloin työn puute ja työt­tö­myys ovat nouse­massa etua­lalle. Vastaus on, että työmark­ki­noi­den toimi­vuu­den paran­ta­mi­nen voisi olla tärkeä keino työt­tö­myy­den kasvun rajoit­ta­mi­seksi. Suomessa on liian usein puutetta sekä työstä että työvoi­masta, koska työvoi­man kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa alueel­li­sesti ja amma­til­li­sesti. Tarvit­semme suurem­paa sopeu­tu­mis­ky­kyä ja liik­ku­vuutta. Työn vero­tuk­sen keven­tä­mi­nen on tässä­kin suhteessa tärkeä tekijä. Sosi­aa­li­tur­vaa tulisi edel­leen kehit­tää siten, että se kannus­taa osal­lis­tu­mi­seen työvoi­maan ja helpot­taa työl­lis­ty­mistä. On syytä odot­taa mielen­kiin­nolla Sata-komi­tean esityk­siä.

Taka­vuo­sina usein ajatel­tiin, että työt­tö­myy­den oloissa on syytä suosia varhai­se­lä­köi­ty­mistä ja karsas­taa työvoi­man maahan­muut­toa. Tällai­nen ajat­telu lähtee virheel­li­sestä ajatuk­sesta, että yhteis­kun­nassa on vain tietty työn koko­nais­määrä, jota voidaan jakaa työn teki­jöi­den kesken. Todel­li­suu­dessa työn määrä kasvaa jos työl­lis­tä­mi­seen ja työn tekoon on riit­tä­viä kannus­ti­mia. Ylei­sem­min­kin pätee, että raken­teel­li­set toimet talou­den tehok­kuu­den edis­tä­mi­seksi, niin vero­tuk­sen ja sosi­aa­li­tur­van kuin koulu­tuk­sen ja työmark­ki­na­po­li­tii­kan saroilla, ovat tuiki tarpeen ja tässä tilan­teessa omiaan vahvis­ta­maan uskoa tule­vai­suu­teen ja siten lyhen­tä­mään talou­den heik­kou­den kestoa. Tämän takia halli­tuk­sen on myös syytä pitää kiinni T&K -panos­tuk­sia koske­vista sitou­muk­sis­taan.

Suomessa haikail­laan tuon tuos­ta­kin, ja eten­kin talou­den näky­mien synken­tyessä, paluuta kolmi­kan­taan ja keski­tet­tyyn tulo­po­li­tiik­kaan. Hyvää tässä on ajatus siitä, että yhtei­sym­mär­rys eri osapuol­ten kesken on kansal­li­nen etu ja helpot­taa vaikeuk­sista selviy­ty­mistä. Sen sijaan on vaikea nähdä perus­te­luja sille, että eri toimet pitäisi nivoa laajaksi koko­nai­suu­deksi. Se voisi vain hidas­taa, ehkä myös vesit­tää, tarvit­ta­vien toimen­pi­tei­den toteut­ta­mista. Nyt on syytä toimia nopeasti ja päät­tä­västi.

Työmark­ki­naos­a­puol­ten on kannet­tava huolta palk­ka­mal­tin toteu­tu­mi­sesta. Muuten vaarana ovat suuret vien­ti­me­ne­tyk­set ja yritys­ten toimin­nan siir­ty­mi­nen muualle, mikä vaikeut­taisi enti­ses­tään työl­li­syys­ti­lan­netta. Halli­tus vastaa vero­tuk­sesta sekä toimista työl­li­syy­den tuke­mi­seksi ja talou­del­li­sen kasvun edis­tä­mi­seksi. Kulla­kin taholla on selkeä roolinsa, kukin kanta­koon vastuunsa.

Suomen halli­tus on aiem­paa suurem­pien haas­tei­den edessä. Talous­po­li­tii­kassa kaiva­taan nyt moniot­te­li­jaa, joka turvaa rahoi­tuk­sen ja tukee kysyn­tää sekä edis­tää jous­ta­vuutta ja luo uskoa tule­vai­suu­teen. Joka tapauk­sessa on realis­mia todeta, että Suomen talous­po­li­tii­kan mahdol­li­suu­det ovat melko rajal­li­set. Ongel­mana on, että koko maail­man­ta­lous on ajau­tu­nut vaikeuk­siin. Suomen halli­tus ei voi torjua globaa­li­sen talou­den ongel­mia; emme tule tällä­kään kertaa selviä­mään ?kuin koira verä­jästä?. Valp­paasti toimien ja yhtei­sin ponnis­tuk­sin voimme silti sopeu­tua vaikeuk­siin pienem­min vaurioin ja joudut­taa talou­den paluuta työl­lis­tä­vän kasvun uralle.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa